Sandy oli metsästänyt napakettuja ja noudatti nyt eskimojen ajotapaa, kiertäen puoliympyrää, kunnes pääsi tuulen alle. Kazan sai sieraimiinsa yhden ainoan henkäyksen ihmisen saastuttamaa ilmaa, ja hänen selkänsä kävi kankeaksi.
Mutta sokea Harmaa Hukka oli pohjolan pientä, punasilmäistä kettua tarkka-aistisempi. Hänen suippokärkinen kuononsa seurasi hitaasti Sandyn liikehtimistä. Hän kuuli kuivan oksan raksahtavan miehen, jalkojen alla kolmensadan metrin päässä. Hän erotti pyssynputken metallisen kalahduksen, sen iskiessä koivun kylkeen. Heti kun häneltä hävisi Sandyn haju, vikisi hän, hieroi itseään Kazania vasten ja juoksi jonkun askeleen lounaaseen päin.
Tällaisina hetkinä Kazan harvoin kieltäytyi noudattamasta hänen ohjaustaan. He juoksivat pois vieretysten, ja sillä aikaa kun Sandy käärmeen tavoin mateli lähemmäs vastatuuleen, kurkisteli Kazan rantapensaikon reunasta valkealle hietakaistaleelle jätettyä kanoottia. Kun Sandy tunnin verran turhaan väijyttyään palasi, veivät kahdet tuoreet jäljet suoraan kanootin luo. Hän katseli niitä hämmästyneenä, synkkä irvistys sai hänen ilkeät kasvonsa vääristymään. Hän hihitti mennessään tavara-arkkunsa luo ja penkoi esille pienen kumipussin. Siitä hän otti tarkasti tulpalla suljetun pullon, joka oli täynnä liivatekapseleita. Jokaisessa pikku kapselissa oli viisi graania strykniiniä.
Hämärien huhujen mukaan Sandy McTrigger oli kerran koetellut tällaisen kapselin tehoa tipauttamalla sen kahvikuppiin ja antamalla sen eräälle miehelle, mutta poliisi ei milloinkaan ollut saanut asiaa toteen. Hän oli harjaantunut myrkkyjen käyttäjä. Todennäköisesti hän oli aikoinaan tappanut tuhatkunnan kettua, ja taas hän hihitti ottaessaan esiin tusinan näitä kapseleita ja ajatellessaan, kuinka helppoa olisi pyydystää tuo utelias susipari. Kaksi tai kolme päivää sitten hän oli tappanut karibun, ja jokaisen kapselin hän kääri pieneen palloon peuranrasvaa, käyttäen siinä puuhassa sormien asemesta lyhyitä tikkuja, jottei jäisi mitään ihmishajua kuolemansyötteihin. Ennen auringonlaskua Sandy lähti suoraan kentän poikki, sirotellen syöttejään. Useimmat niistä hän ripusti mataliin pensaisiin. Toiset hän pudotti vanhoille jäniksen ja karibun jäljille. Sitten hän palasi joelle ja keitti illallisensa.
Seuraavana aamuna hän oli varhain jalkeilla kokemassa myrkkysyöttejään. Ensimmäinen oli koskematon. Toinen oli siinä, mihin hän oli sen pannut. Kolmas oli poissa! Sandy värähti katsellessaan ympärillensä. Jostakin paikasta kahden tai kolmen sadan metrin alalla hän uskoi löytävänsä otuksen. Sitten hänen katseensa sattui maahan pensaan alle, mihin hän oli ripustanut myrkkykapselin, ja kirous pääsi hänen huuliltaan. Syötti oli jätetty nielemättä. Karibun rasva oli hajallaan pensaan alla, ja sen paksuimmassa kimpaleessa oli edelleen pieni valkea kapseli — särkymättä!
Se oli Sandyn ensimmäinen tutustuminen villiin eläimeen, jonka vaistot olivat sokeuden teroittamat, ja hän oli ymmällä. Hän ei ollut milloinkaan ennen saanut tällaista kokea. Jos ketun tai suden sai vietellyksi niin pitkälle, että se koski syöttiin, seurasi siitä, että syötti myös nielaistiin. Sandy siirtyi neljännelle ja viidennelle syötille. Ne olivat koskemattomia. Kuudes oli revitty palasiksi, kuten kolmas. Tällä kertaa kapseli oli murrettu, ja valkoinen jauhe oli hajallaan. Kaksi myrkkysyöttiä vielä Sandy löysi samaan tapaan hajoitettuina. Hän tiesi Kazanin ja Harmaan Hukan tehneen tämän työn, sillä hän tapasi heidän jalkainsa jälkiä kymmenkunnassa eri paikassa. Viikkokausien turhassa vaivassa kasaantunut paha tuuli purkautui rajuksi suuttumukseksi. Vihdoinkin hän oli löytänyt jotakin kouraantuntuvaa kirottavaa. Myrkkysyöttiensä epäonnistumista hän piti ikäänkuin yleisen huonon onnensa huippukohtana. Kaikki oli häntä vastaan, niin hän uskoi, ja hän päätti palata Red Gold Cityyn. Varhain iltapäivällä hän työnsi vesille kanoottinsa ja antoi mennä virtaa alaspäin. Hän tyytyi siihen vauhtiin, jolla virta vei häntä, ja käytteli melaansa juuri sen verran, että kykeni pitämään kevyttä venettään oikeassa suunnassa. Hän nojasi mukavasti taaksepäin ja poltteli piippuaan, vanha rihlapyssy polvien välissä. Tuuli puhalsi vasten kasvoja, ja hän tähysteli visusti riistaa.
Oli myöhäinen iltapäivä, kun Kazan ja Harmaa Hukka ilmestyivät hietasärkälle viiden tai kuuden mailin päässä virtaa alaspäin. Kazan latki viileää vettä juuri kun Sandy hiljalleen ajelehti erään polvekkeen ympäri sata metriä heitä ylempänä. Jos tuuli olisi ollut suotuisa tai jos Sandy olisi melonut, olisi Harmaa Hukka keksinyt vaaran. Vasta sitten hän vainusi vihollisen, kun vanhanaikaisen luodikon lukko napsahti, ja tämä läheisyys tuntui vihlovalta. Kazan kuuli sen myös ja lakkasi juomasta, kääntyen sinne päin. Samassa Sandy veti liipasinta. Tuprahti savua, kuului pamaus ja Kazan tunsi tulikuuman virran kiitävän salamannopeasti aivojensa läpi. Hän horjahti taaksepäin, sitten hän lyyhistyi maahan raukeaksi kasaksi. Harmaa Hukka syöksyi kuin nuoli pensaikkoon. Sokeana hän ei ollut nähnyt Kazanin sortuvan valkealle hiedalle. Vasta neljännesmailin päässä valkoisen miehen luodikon kauheasta jyrähdyksestä Harmaa Hukka pysähtyi odottamaan kumppaniaan.
Riemusta huutaen Sandy McTrigger meloi kanoottinsa hietasärkälle.
"Sainpa sinut, senkin vietävä!" huusi hän. "Olisin saanut toisenkin, jos minulla olisi parempi ase kuin tämä kirottu muinaisjäännös!"
Hän käänsi Kazanin päätä pyssynperällään, ja tyytyväisyyden ilme muuttui äkkiä kummastukseksi. Ensi kertaa hän nyt näki Kazanin kaulavyön.