Sandy oli ollut kyllin varovainen ottaakseen mukaansa paitsi hihnaa myöskin nuijan. Hän sieppasi sen hietikolta, jonne oli sen heittänyt. Kazanin voimat olivat palanneet entiselleen. Hän ei ollut enää pökerryksissään. Sumu oli hälvennyt hänen silmistään. Edessään hän näki vielä kerran entisen vihollisensa, miehen — miehen nuijineen. Hänen villin luontonsa koko rajuus kuohahti tuokiossa hereille. Vaistomaisesti hän tiesi, että Harmaa Hukka oli mennyt, ja että tämä mies oli siihen syypää. Hän tiesi, että tämä mies oli myöskin tuottanut hänen oman vammansa, ja mitä hän miehen syyksi luki, sitä hän samalla piti nuijan ansiona. Hänen uudemman käsityskantansa mukaan, jonka vapaus ja Harmaa Hukka olivat hänessä kehittäneet, kuuluivat mies ja nuija erottamattomasti yhteen. Ärähtäen hän ryntäsi Sandyä tavoittamaan. Mies ei ollut odottanut suoranaista hyökkäystä, ja ennenkuin hän ehti nostaa nuijaansa tai hypähtää syrjään, oli Kazan paiskautunut suoraan hänen rintaansa vasten. Kazanin leukoja ympäröivä kuonokoppa oli hänen pelastuksensa. Hampaat, jotka halusta olisivat repineet hänen kurkkunsa, näykkäsivät vaarattomasti. Koiran painosta mies kaatui selälleen, kuin heittokoneen kaatamana.
Nopeasti kuin kissa hän taas oli jaloillaan, hihnan pää kierrettynä moneen kertaan kätensä ympäri. Kazan syöksähti taas, ja tällä kertaa häntä kohtasi raivoisa huitaisu nuijalla. Se jysähti hänen hartiaansa ja kellisti hänet hiekalle. Ennenkuin hän ehti tointua, oli Sandy hänen kimpussaan niin vimmattuna kuin järkensä menettänyt. Hän lyhensi hihnaa kiertämällä sitä yhä uudestaan kätensä ympäri, ja nuija kohosi ja laski sen käyttöön kauan tottuneen taidolla ja voimalla. Ensi iskut vain lisäsivät Kazanin ihmisvihaa ja hänen hyökkäyksensä rajuutta ja rohkeutta. Yhä uudestaan hän hyppäsi kohti, ja joka kerta nuija sattui häneen niin voimakkaasti, että se oli vähällä murskata luutkin. Sandyn julman suun tienoilla näkyi tiukka ja ankara piirre. Tällaista koiraa hän ei ollut ennen tavannut, ja hän oli hieman hermostunut, vaikka Kazanilla olikin kuonokoppa. Kolmasti olisivat Kazanin hampaat uponneet syvälle Sandyn lihaan, mutta kuonokoppa esti. Jos se olisi luistanut pois koiran leuoilta tai murtunut —
Sandy antoi Kazanin päähän osuvan jysähtävän iskun seurata tätä kuvitelmaa, ja taaskin lyyhistyi vanha tappelija raukeana hiedalle. McTrigger hengitti läähättäen. Hän oli melkein menehtyä. Vasta kun nuija oli lentänyt hänen kädestään, käsitti hän, kuinka epätoivoinen tämä taistelu oli ollut. Ennenkuin Kazan oli tointunut saamastaan huumaavasta iskusta, tarkasti Sandy kuonokoppaa ja tiukensi sitä lisäämällä toisen hihnan. Sitten hän kiskoi Kazanin pölkyn luo, jonka nousuvesi oli tuonut rannalle muutamien metrien päähän, ja kiinnitti hihnan pään kuivuneeseen oksaan. Senjälkeen hän veti kanoottinsa ylemmäksi hiekalle ja alkoi valmistaa yöleiriä.
Kun Kazanin huumaantuneet aistit taas olivat kunnossa, katseli hän hetken aikaa liikahtamatta Sandy McTriggeriä. Joka luussaan hän tunsi särkyä. Hänen leukansa olivat kipeät ja veriset. Ylähuuli oli murskana siltä kohtaa, johon nuija oli osunut. Toinen silmä oli melkein ummessa. Useita kertoja Sandy tuli likelle, hyvin iloissaan siitä tuloksesta, jota hän piti selkäsaunan ansiona. Joka kerta hänellä oli nuija mukanaan. Kolmannella kerralla hän työnsi sillä Kazania, ja tämä ärisi ja tarttui raivoissaan sen päähän. Sitä Sandy halusikin — se oli koirankesyttäjän ikivanha temppu. Heti hän taas käytteli nuijaansa, kunnes Kazan vingahtaen painui pölkyn suojaan, johon hänet oli kiinnitetty. Hän pystyi tuskin ryömimään. Hänen oikea etukäpälänsä oli ruhjoutunut. Takakoivet luhistuivat kokoon hänen aliansa. Tämän toisen selkäsaunan jälkeen Kazan ei olisi vähään aikaan kyennyt karkaamaan, vaikka olisi ollut vapaa.
Sandy oli tavattoman hyvällä tuulella.
"Minä ajan totta vie sinusta paholaisen ulos", vakuutti hän Kazanille jo kahdennenkymmenennen kerran. "Ei mikään ole niin etevä kuin selkäsauna saamaan koirat ja naiset järkiinsä. Ellet sinä kuukauden päästä ole kahdensadan dollarin arvoinen, niin nyljen sinut elävältä."
Kolmasti Sandy vielä koetti ennen pimeän tuloa ärsyttää Kazania. Mutta Kazanilla ei ollut enää halua taistella. Hänen saamansa kaksi kauheaa selkäsaunaa ja päälakeen osuneen luodin ruhjova voima olivat tehneet hänet sairaaksi. Hän makasi pää etukäpälien välissä, silmät suljettuina, eikä nähnyt McTriggeriä. Hän ei ollut tietääkseen kuononsa eteen viskatusta lihasta. Hän ei huomannut, milloin auringon viime säteet peittyivät läntisten metsien taa, tai milloin pimeys alkoi. Mutta eräs seikka hänet viimein herätti horroksistaan. Hänen huumaantuneisiin ja sairaisiin aivoihinsa se tuli kuin kutsuna kaukaisesta menneisyydestä, ja hän kohotti päätänsä ja kuunteli. Loitommas hiekalle oli McTrigger tehnyt tulen, ja mies seisoi nyt sen punaisessa hehkussa kääntyneenä rantaviivan takaisiin tummiin varjoihin päin. Hänkin kuunteli. Se, mikä oli herättänyt Kazanin, tuli nyt taas — Harmaan Hukan kaukaa tasangolta kuuluva turha, valittava huuto.
Vinkuen Kazan kavahti pystyyn, pureskellen hihnaansa. Sandy sieppasi nuijansa ja riensi häntä kohden.
"Alas, senkin pakana!"
Tulen valossa nuija kohosi ja laski hirvittävän nopeasti. Kun McTrigger palasi tulen luo, huohotti hän taas kovasti. Hän viskasi nuijan vuoteeksi levittämiensä peitteiden viereen. Nuija oli nyt erinäköinen. Siinä oli verta ja karvoja.