Rod kompuroi pystyyn.
— Tarkoitatte kai, että me tapamme heidät, hän keskeytti. Nyt jaksan taas kulkea. Lähdetään.
Mukokin pyssyn varmuuslaite helähti lukkoon.
— Kovasti hiljaa, kuiskutti vanha intiaani varoittaen, kun he olivat ennättäneet notkon toiseen laitaan. Ei tekee yhtikäs melua — pääsee kohta niiden luo — sitten ampua.
Rosvojen jäljet kääntyivät notkosta pohjoiseen johtaville metsäisille alangoille, ja Mukoki seurasi niitä nopeasti kumarassa ja pyssy ojossa. Kuljettuaan ehkä satasen askelta vanha metsästäjä pysähtyi jälleen katselemaan jälkiä, joista yhdet olivat toisia paljon syvemmät.
— Oikein arvaa — ne kantaa Vabia, hän sanoi hiljaa. Mut… — Hänen silmänsä rupesivat äkkiä loistamaan. — Kulkee kovin hitaasti! Ei pitää yhtikäs kiirettä!
Rod pani nyt vasta merkille, että rosvojen askelet olivat paljon lyhyemmät kuin heidän; sen sijaan että olisivat pitäneet kiirettä vungat astelivat hyvin verkalleen.
Sitä ei ollut helppo selittää. Eivätkö rosvot lainkaan pelänneet, että heitä ajettaisiin takaa? Oliko mahdollista, että he arvelivat toisten metsästäjien pelkäävän antautua taisteluun? Vai luottivatko he ylivoimaansa?
Mukokin kulku rupesi nyt hidastumaan ja käymään varovaisemmaksi. Hänen tarkat silmänsä tähystelivät jokaista edessä olevaa puuta ja pensasryhmää. Ainoastaan silloin kun hän näki edessä olevan aukeata pitkälti, hän kääntyi katsomaan seuralaiseensa.
Mutta äkkiä hän keksi seikan, joka pani hänet murahtamaan ällistyksestä. Polulla näkyi nyt viidennetkin jäljet! Kysymättäkin Rod arvasi, mitä se tiesi. Vabi oli laskettu maahan kantajansa selästä ja sai kävellä omin voimin. Hänellä oli lumikengät jalassa, ja hänen askelensa olivat yhtä tasaiset ja yhtä pitkät kuin toistenkin. Ilmeisesti hän ei ainakaan ollut pahoin haavoittunut.