Askel askelelta vungat lähenivät, verkalleen ja huolettomina. Nyt he olivat jo viidenkymmenen metrin päässä merkkikoivusta — nyt neljänkymmenen — kolmenkymmenen — nyt vain kymmenen metrin päässä. Rodilla oli pyssy poskellaan. Sen piippu osoitti uhkaavasti johtajan rintaa kohti.
Vielä viisi metriä.
Etumainen rosvo katosi koivun taa; kun hän tuli jälleen esiin, Rod painoi liipaisinta. Johtaja pysähtyi äkkiä. Ennen kuin hän oli ehtinyt lyyhistyä hangelle, rätisi Mukokin kivääristä oikea luotisade; saatuaan pyssyn jälleen poskelleen Rod näki nelimiehisestä vainolaisparvesta vain yhden olevan pystyssä, ja tämä hoippui ja piteli rintaansa. Mutta onnettomuudeksi oli eräs kaatuneista intiaaneista ennättänyt päästää hurjan kajahtavan huudon, ja kun Rod ja Mukoki juoksivat vapauttamaan Vabia, kuului vungain leiriltä huikea vastaushuuto.
Mukokilla oli juostessaan puukko paljaana kädessään, ja parilla sivalluksella hän katkoi Vabin käsiä kahlehtineet nuorat.
— Haava — paha? hän kysyi hätäisesti.
— Ei — ei lainkaan! vastasi Vabi. Tiesin että te tulisitte, pojat — vanhat kelpo ystävät!
Vielä puhuessaan hän astui kuolleen johtajan ruumiin luo ja otti tältä pyssyn ja revolverin, jotka Rod tunsi omikseen — siinä olivat vungain varastamat aseet. Mukoki oli vuorostaan keksinyt heidän kallisarvoisen turkismyttynsä erään rosvon selästä, ja kylmäverisesti hän heitti sen omaan selkäänsä.
— Näittekö te niiden leiriä? kysyi Vabi hätäisesti.
— Näimme.
— Ne ovat tuossa paikassa niskassamme! Minnepäin, Muki?