— Rotkoon! huudahti Rod hiljaa. Rotkoon! Jos vain pääsemme sinne.
— Aivan niin, rotkoon! toisti Vabikin.
Mukoki oli jäänyt viimeiseksi ja viittasi poikia käymään edeltä. Yhä edelleenkin hän valitsi vaarallisimman paikan suojellakseen lemmikkiään takaa-ajajilta.
Ei ollut aikaa kinastelemiseen, ja niinpä Vabi lähti painelemaan eteenpäin vinhaa vauhtia. Takaapäin kuului kilahdus, kun Mukoki kesken juoksua työnsi uuden makasiinin pyssyynsä. Rod oli ennättänyt ladata kiväärinsä taistelupaikalla, mutta kun Vabi tarkasteli takaisin vallattua asettaan, venähti hänen naamansa pitkäksi.
— Montako panosta sinulla on, Rod? hän kysyi olkansa yli.
— Yhtä vaille viisikymmentä.
— Tässä vyössä on enää vain neljä, ja pyssyssä on viisi. Annahan minulle muutamia.
Pysähtymättä Rod poimi vyöstään tusinan verran panoksia ja kurotti ne toverilleen.
Nyt he olivat jo päässeet mäen päälle. Siellä he pysähtyivät hetkiseksi hengähtämään ja katselemaan intiaanileiriä.
Nuotiosijat olivat jääneet autioiksi. Neljännesmailin päässä he näkivät viisi, kuusi takaa-ajajaa rientämässä vinhaa vauhtia sitä kunnasta kohti, jonka laella he seisoivat. Etumaiset olivat jo ehtineet sen juurella kasvavaan tiheikköön.