— Meidän täytyy joutua ennen niitä rotkoon! sanoi Vabi ja lähti uudelleen painamaan eteenpäin.
Rodin sydän tuntui raskaana valahtavan jonnekin hyvin alas. Vabin sanat saivat hänet äkkiä tajuamaan, että hänen voimansa olivat jo melkein lopussa. Hänen kilpajuoksunsa Mukokin kanssa palavalle metsämökille tuntui imeneen kaiken mehun hänen lihaksistaan, ja joka askelella hänen heikkoutensa lisääntyi.
Rotko oli mailin päässä leirinotkon takana, ja sieltä oli sen suulle vielä kaksi mailia. Kolme mailia siis! Kestäisikö hän?
Hän kuuli Mukokin harppovan takanaan, ja hänen edessään Vabi tietämättään yhä lisäsi välimatkaa. Hän ponnisteli urheasti päästäkseen toverin rinnalle, mutta ei jaksanut. Sitten hän kuuli aivan takanaan vanhan intiaanin varoittavan huudon, joka sai Vabin kääntymään ympäri.
— Hän juoksi kolme mailia tulipalopaikalle, sanoi Mukoki. Ei jaksa rotkoon!
Rod oli kelmeä kuin kuolema ja huohotti niin raskaasti, ettei kyennyt puhumaan. Vabi tajusi oitis tilanteen.
— Sitten meidän ei auta muu, Muki, kuin pysäyttää vungat leirinotkoon. Me nousemme järven takaisen kunnaan laelle ja paukutamme heitä sieltä. Saamme ehkä kaadetuksi kolme tai neljä, ja silloin eivät toiset rohkene tulla suoraan meitä vastaan. He luulevat että aiomme jäädä sinne puolustusasemaan, ja kun he rupeavat saartamaan meitä metsiä myöten, voitamme aikaa. Silloin voimme hyvin lähteä jälleen rotkolle päin.
Hän rupesi jälleen johtamaan kulkua, tällä kertaa vähän verkkaisemmin. Kolmen minuutin perästä he saapuivat notkelmaan, kulkivat turvallisesti järven jään yli ja olivat jo päässeet kunnaan juurelle, kun notkon vastakkaiselta laidalta kajahti riemu-ulvonta, joka kuohutti heidän veriään.
— Sukkelaan! luikkasi Vabi. Ne peijakkaat näkevät meidät!
Hänen vielä puhuessaan pamahti järven takaa laukaus.