Bzzzzzzz-inggggggg!
Ensi kertaa elämässään Rod kuuli pyssynluodin hirveän kuolonlaulun aivan korvansa juuresta ja näki lumen ryöpsähtävän muutaman askelen päässä nuoren intiaanin edessä.
Parinkymmenen sekunnin ajan oli hiljaista, sitten kuului uusi laukaus ja kohta sen jälkeen kolme muuta aivan peräkkäin. Vabi kaatui nenälleen.
— Ei sattunut! hän huusi toisille kompuroidessaan pystyyn. Tuo vietävän kivi vain kampesi minut!
Hän pääsi kunnaan laelle Rod aivan kintereillään. Silloin tuli järven toiselta rannalta oikea luotisade — puolisen tusinaa laukausta yhtaikaa. Vaistomaisesti Rod heittäytyi suinpäin lumeen. Ja samassa tuokiossa hän hangella maatessaan kuuli luodin naksahtavan kiinteään esineeseen ja Mukoki päästi äkkiä kimakan kiljahduksen. Mutta vanhus kapusi hänen rinnalleen, ja yhdessä he pääsivät kunnaan harjan taakse turvaan.
— Sattuiko pahasti? Sattuiko pahasti, Muki? Sattuiko pahasti…
Vabi melkein nyyhkytti toistellessaan hätääntyneitä kysymyksiään ja kietoi käsivartensa vanhan ystävänsä vyötäisille. — Sattuiko sinuun — pahasti?
Mukoki horjahti, mutta jännittäytyi jälleen suoraksi.
— Tähän sattui, hän sanoi painaen kädellään vasenta olkaansa. Ei — ole — paha. Hän hymyili pojille taistellen haavan tuottamaa tuskaa vastaan heittäessään turkismytyn selästään hangelle. — Me antaa vielä — noille hittolaisille!
Kahdeksan lumikengillä kulkevaa takaa-ajajaa oli keskellä notkoa; kuusi heistä oli päässyt jo jäälle. Rod laski kohotetun kiväärinsä. Hän tiesi, että hänen oli nyt tärkeintä kunnollisesti huoahtaa, ja hän veti ilmaa isoin siemauksin keuhkoihinsa sillä aikaa kun hänen toverinsa käyttelivät pyssyjään.