Kylmäverisesti ja päättäväisesti Mukoki ja Vabi tähtäsivät. Mukoki ampui ensin; kerran — toisen kerran, pitäen sekunnin ajan väliä — ja muuan puolitiehen jäätä päässyt rosvo kellistyi lumeen. Tämän kaatuessa Vabikin laukasi kerran, ja jälleen kajahti jäältä tuskanhuuto, kun toinen mies sääri lävistettynä tuupertui tantereelle.

Pyssynpamahdukset ja kaatuvien huudot tulistuttivat Rodinkin veren, niin että hän vei aseen poskelleen, ja kuorossa alkoivat kiväärit nyt kunnaan laelta sylkeä tulta ja kuolemaa notkon pohjalle.

Vain kolme kahdeksasta vungasta oli jäänyt pystyyn, ja nämä kääntyivät ympäri ja livistivät kiireesti setrimännikön suojaan.

— Eläköön! kiljaisi Rod.

Kiihtyneenä hän kavahti pystyyn ja lasketti viidennen ja viimeisen luotinsa pakenevien vihollisten perään.

— Eläköön! Lähdetään niiden jälkeen!

— Heti alas hankeen! komensi Vabi. Lataa sukkelaan pyssysi!

Klink — klink — klink, sanoivat pyssyt, kun Vabi ja Mukoki työnsivät uudet panokset makasiiniin. Viiden sekunnin kuluttua he lähettivät hirvittävän luotisateen männikön laitaan — kaikkiaan kymmenen laukausta — ja kun Rod oli saanut pyssynsä ladatuksi, ei hän enää nähnyt mitään ammuttavaa.

— Tuo pidättelee niitä hetken aikaa, sanoi Vabi. Useimmat niistä tulivat sellaisella kiireellä, että unohtivat sitoa lumikengät jalkaansa. Me ennätämme rotkoon ennen niitä — hyvinkin! — Hän kietoi käsivartensa vanhan intiaanin ympärille, joka makaili yhä vatsallaan lumessa. — Annahan minun katsoa, Muki — anna minun katsoa…

— Rotko ensin, vastasi Mukoki. Ei paha. Luu ehjä. Ei verta — paljon.