Takaapäin Rod saattoi nähdä, että Mukokin takin selässä oli yhä suureneva punainen läikkä.
— Oletko varma — jaksatko kulkea rotkoon saakka?
— Jaksaa kyllä.
Puheensa vahvistukseksi vanha intiaani nousi pystyyn ja aikoi ottaa turkismytyn jälleen selkäänsä. Vabi ehätti ennen häntä ja sovitti sen omille hartioilleen.
— Sinä ja Rod saatte johtaa, hän sanoi. Te tiedätte, mistä rotkoon päästään. Minä en ole siellä koskaan käynyt.
Mukoki lähti painumaan alas kunnaalta, ja astuessaan hänen kintereillään Rod voi kuulla hänen läähättävän. Valkoinen poika ei enää pelännyt omasta puolestaan, vaan tuon järeän vanhan soturin puolesta, joka voi kuolla paikalleen päästämättä valituksen sanaa ja peloton hymy huulillaan.
15.
ROD PITÄÄ ROSVOJA TIUKALLA
He kulkivat nyt hitaammin, ja Rod tunsi voimiensa ja vireytensä vähitellen palaavan. Heidän tultuaan etumaisen harjanteen kohdalle hän tarttui Mukokin kainaloon ja auttoi häntä kapuamaan ylös, ja vanha intiaani salli sen vastustelematta. Jo tuo seikka puhui hänen heikkoudestaan selvemmin kuin monet sanat.
Harjanteen laelta saattoi nähdä neljännesmailin verran laaksoon, josta he olivat juuri tulleet, ja sen vuoksi Rod ehdotti, että hän jäisi vartioimaan muutamiksi minuuteiksi sillä aikaa kun Vabi ja Mukoki jatkaisivat matkaa. Molemmat nuorukaiset voivat nähdä, että vanha soturi heikkeni joka askelella eikä Mukoki yrittänyt sitä salatakaan, vaikka koetti yhä urheasti pysytellä pystyssä.