— Haava on varmaan hyvin paha, kuiskasi Vabi posket kelmeinä Rodille. Se on luultavasti paljon pahempi kuin osaamme kuvitellakaan. Hän menettää paljon verta. Sinun tuumasi on hyvä. Vahdi sinä täällä, ja jos Vungan miehiä ilmestyy laaksoon, niin lasketa niitä päin naamaa. Minä jätän sinulle omankin pyssyni, niin että ne luulevat meidän kaikkien jääneen tänne kahakoimaan. Se pidättää niitä jonkin aikaa. Minä autan Mukokia kapuamaan vähän ylemmäksi ja sidon hänen haavansa. Muuten hänen verensä vuotaa kuiviin.
— Ja sitten te jatkatte matkaa edelleen, lisäsi Rod. Alkaa pysähtykö vaikka kuulette minun ampuvan, vaan rientäkää rotkoon. Minä osaan sinne yksinkin. Nyt olen yhtä vahva kuin ennenkin, ja saan teidät helposti kiinni kun Mukokin täytyy kulkea hiljaa.
Tämän lyhyen sananvaihdon aikana Mukoki oli hiljakseen jatkanut matkaa harjannetta pitkin, ja Vabi riensi hänen peräänsä. Yksin jäätyään Rod painautui piiloon erään kallion taakse, mistä hän voi nähdä vapaasti laaksoon ja nimenomaan siihen suuntaan, mistä odotteli vihollista tulevaksi.
Hän katseli ahkerasti kelloaan, ja joka minuutti hänen jännityksensä lisääntyi. Hän arvioi kymmenisen minuuttia menevän Mukokin haavan sitomiseen. Sitten olisi jokainen sekunti kallisarvoinen.
Neljännestunnin ajan hän tähysteli hievahtamatta heidän äskeisille jäljilleen. Varmastikin vungat olivat jo varustaneet lumikengät jalkaansa! Oliko mahdollista, että he olivat luopuneet takaa-ajosta — että mieshukka oli pelottanut heitä antautumasta pitempään taisteluun?
Rod ei voinut uskoa sitä. Hän oli varma, että vungat tiesivät Vabin olevan Vabinoshin isännän poika. Sen vuoksi he ponnistaisivat kaikkensa saadakseen hänet käsiinsä, vaikkapa saisivat kulkea mailimäärin ja uhrata tusinan verran miehiään.
Rod huomasi jonkin liikkuvan laakson hangella. Hän suoristautui, ja hänen hengityksensä kulki kiivaammin. Kaksi tummaa hahmoa oli astunut aukealle. Toisia seurasi kohta perästä, ja jälleen tuli lisää, kunnes tähystäjä voi laskea hahmoja olevan kuusitoista. Kaikilla oli jalassaan lumikengät ja he tarpoivat vinhasti pakolaisten jälkiä pitkin.
Nuori erämies katsahti jälleen kelloonsa. Viisikolmatta minuuttia oli jo kulunut. Mukoki ja Vabi olivat varmasti jo puolitiessä. Jos hänen onnistuisi pidättää vainolaisia laaksossa vielä neljännestunnin ajan — vain viisitoista lyhyttä minuuttia — niin toverit olisivat ehkä jo päässeet rotkon suulle.
Tietäessään että heidän kaikkien henki riippui hänen sitkeydestään valkoinen nuorukainen pysyi tyynenä. Hänen kätensä ei värissyt eikä mikään pilannut tähtäyksen tarkkuutta, mikään ei sekoittanut hänen aivojaan arvioimaan väärin ampumamatkaa. Hän päätti mielessään ampua vasta, sitten kun viholliset olivat tulleet neljänsadan askelen päähän. Silloin hän tiesi varmasti kaatavansa ainakin pari niistä.
Hän arvioi ampumamatkan eräästä laaksossa kasvavasta näreestä, ja kun kaksi etumaista vungaa oli tullut sen kohdalle, hän laukaisi. Hän näki lumen ryöpsähtävän parin metrin päässä johtajan edessä.