Hän ampui uudestaan ja vielä uudestaan, ja toisella näistä laukauksista kellahti toinen kärkimies hangelle. Johtaja oli pujahtanut näreikön taakse turvaan, ja Rod lähetti luodin viheltämään hänen peräänsä. Viidennen luotinsa hän laski pääjoukkoon, ja siepaten sitten Vabin pyssyn hän purki samaan maaliin viisi luotia yhtä monessa sekunnissa.
Ne tehosivat oitis. Rosvot hajaantuivat pakoon, ja Rod näki toisenkin liikkumattoman hahmon viruvan lumessa. Hän rupesi lataamaan uudestaan molempia pyssyjään ja saatuaan sen tehdyksi hän näki vungain kahdeksi joukkioksi jakaantuneina painuvan harjun molemmille sivuille. Viimeisen kerran hän silmäsi kelloaan. Vabi ja Mukoki olivat olleet matkalla jo viisineljättä minuuttia.
Poika ryömi pois suojakallionsa takaa, oikaisi selkäänsä ja lähti tarpomaan toveriensa latua. Hän arvioi kuluvan kymmenen minuuttia ennen kuin vungat keksisivät hänen pakonsa, ja silloin hänellä olisi jo mailin verran etumatkaa. Pysähtymättä hän näki, missä Vabi oli sitonut Mukokin haavan. Lumella oli veripilkkuja ja verisiä vaatetilkkuja. Puolen mailin päässä he olivat jälleen pysähtyneet, ja siinä hän näki Mukokin levänneen. Siitä lähtien he olivat lepäilleet suunnilleen joka neljännesmailin perästä, ja pian Rod näkikin heidän tarpovan vaivalloisesti hankea pitkin hänen edessään.
Hän pani juoksuksi ja tavoitti heidät hengästyneenä ja hätääntyneenä.
— Kuinka…? hän aloitti. Vabi katsahti häneen tuimasti.
— Vieläkö on pitkälti, Rod? hän kysyi.
— Ei puoltakaan mailia.
Vabi viittasi häntä tarttumaan Mukokin toiseen käsivarteen.
— Hän on menettänyt aika paljon verta, hän sanoi.
Vabin äänessä oli omituinen haikea sointu, joka sai Rodin säpsähtämään, ja hän pidätti henkeään, kun toinen loi häneen merkitsevän katseen vanhan soturin kumaraisten hartiain yli.