Nyt he kulkivat rivakammin, miltei kantaen haavoittunutta toveriaan keskellään. Äkkiä Vabi pysähtyi, heitti pyssyn poskelleen ja ampui. Muutaman metrin päässä heidän edessään iso jänis rääkäisi ja heitti korkean kuperkeikan.
— Jos pääsemme rotkolle asti, niin Muki saa tästä paistin; hänen täytyy saada ehdottomasti syödä jotakin.
— Kyllä me pääsemme! huohotti Rod. Kyllä pääsemme! Tuollahan on jo reunametsäkin! Tästä me painumme alas!
He panivat melkein juoksuksi. Mukokin lumikengät laahasivat hankea heidän välissään, ja viittä minuuttia myöhemmin he kantoivat puolitajuttoman vanhan urhon jyrkännettä alas rotkon pohjalle. Sinne päästyään Vabi kääntyi katsomaan taakseen, ja hänen silmänsä leimusivat.
— Nyt, te paholaiset, hän karjaisi ylöspäin ja heristi nyrkkiään, tulkaahan nyt vain!
Mukoki kompuroi hetkeksi pystyyn, ja Rod auttoi hänet seinän suojaan. Hän keksi sopivan komeron kahden ison paaden välissä ja laski haavoittuneen siihen pitkäkseen; sitten hän riensi Vabin luo.
— Pidä sinä taas tässä vahtia, Rod, tämä sanoi. Meidän pitää paistaa tuo jänis ja hankkia Mukokille edes vähän voimia takaisin. Luulen että verenvuoto on jo lakannut, mutta katson vielä uudestaan. Jos saamme hänet nauttimaan jotain kuumaa, niin uskonpa että hän kykenee jälleen kulkemaan. Jäikö sinulta mitään jäljelle tämänpäiväisistä eväistäsi?
Rod irrotti pienen eväsreppunsa ja tutki sen sisällystä.
— Onhan täällä pari kourallista kahvia, kupillinen teetä, suolaa yllin kyllin ja vähän leipää, hän sanoi.
— Hyvä. Ei siinä ole paljoa kolmelle nälkäiselle miehelle tällaisessa korvessa, mutta ainakin se pelastaa Mukokin hengen.