Heidän vihansa Vabinoshin väkeä vastaan kulki perintönä isältä pojalle, vungain lapset imivät sitä äidinmaidosta ja isän puheista, Verivihan alkusyy oli jo moneltakin unohtunut, mutta ei päällikkö Vungalta itseltään. Vihdoin tuo uskalikko tuli niin röyhkeäksi, että maakunnan hallitus lupasi palkinnon hänen ja hänen etevimpien tovereidensa päistä. Joksikin aikaa ryövärijoukko saatiin karkotetuksi seudulta, mutta verenhimoista päällikköä ei koskaan saatu kiinni.
Vabin ollessa seitsentoistavuotias päätettiin, että hänet lähetettäisiin johonkin Yhdysvaltain kouluun. Tätä tuumaa vastaan nuori intiaani — useimmat pitivät häntä puhdasverisenä intiaanina ja hän itse oli rodustaan ylpeä — taisteli kaikin voimin. Hän rakasti intohimoisesti villien salojen elämää. Hän oli kuohuksissaan ajatellessaan, että hän joutuisi jonnekin isoon kaupunkiin, jonka kadut olivat täynnä ihmisvilinää, melua ja likaa. Silloin Minnetaki rupesi taivuttelemaan häntä. Hän pyysi veljeään lähtemään vaikkapa vain yhdeksi vuodeksi ja sitten kotiin palattuaan opettamaan sisarelleen kaiken mitä itse oli oppinut ja nähnyt. Vabi rakasti kaunista pikku siskoaan eniten maan päällä. Tämän rukoukset vaikuttivat enemmän kuin vanhempain suostuttelut, ja niin hän päätti lopulta lähteä.
Kolmen kuukauden aikana Vabi antautui uskollisesti opintoihinsa Detroitissa. Mutta jokainen viikko lisäsi hänen yksinäisyydentunnettaan ja ikäväänsä. Sisarelleen hän kirjoitti kolmesti viikossa, ja yhtä usein Vabinoshin pikku neitonen lähetti veljelleen pitkiä helliä kirjeitä — vaikkakin ne saapuivat Vabin käsiin ainoastaan kahdesti kuussa, sillä postin viejä lähti harvoin matkaan kotikylästä.
Ikävänä kouluaikanaan Vabigun tutustui Roderick Drew'hun. Roderickille oli kohtalo ollut kova; isäänsä, joka oli kuollut hänen varhaisessa lapsuudessaan, hän ei voinut enää muistaa, ja isän jälkeen jättämä omaisuus oli vuosien kuluessa huvennut olemattomiin.
Vabiin tutustuessaan Rod vietti koulussa viimeistä viikkoaan. Köyhyys oli nyt tullut hänelle ankaraksi oppimestariksi, ja hänen oli pakko erota koulusta ja lähteä ansiotyöhön. Hän kertoi intiaaniystävälleen, kuinka hänen äitinsä oli taistellut viimeiseen asti pitääkseen häntä koulussa, mutta nyt hän oli pakko taipua välttämättömyyteen.
Vabille tämä valkoinen nuorukainen merkitsi samaa kuin aavikonkulkijalle vihanta keidas. Tuossa paikassa heistä oli tullut erottamattomat ystävät, ja heidän ystävyytensä lujittui yhä, kun Vabi siirtyi asumaan Drew'n kotiin. Rouva Drew oli sivistynyt ja hieno nainen ja kohteli Vabigunia melkein äidillisellä hellyydellä.
Tässä ympäristössä hioutuivat intiaanipojan luonteesta pahimmat särmät, ja Minnetakille lähettämissään kirjeissä hän kertoi yhä innostuneemmin uusista ystävistään. Jonkin ajan kuluttua rouva Drew sai kauniin kiitoskirjeen Vabinoshin prinsessa-äidiltä, ja siitä lähtien molempien poikien äidit olivat kirjeenvaihdossa keskenään.
Nyt oli pojilla aniharvoin yksinäisiä ja ikäviä hetkiä. Pitkinä talvi-iltoina, kun Roderick oli lopettanut päivätyönsä ja Vabi päättänyt läksynlukunsa, he istuivat valkean ääressä ja nuori intiaani kuvaili pohjolan suurten salojen elämää, ja päivä päivältä, viikko viikolta kasvoi Roderickin mielessä kaipuu päästä itse näkemään ja kokemaan sitä. Tuhansia tuumia pohdittiin, tuhannet jännittävät seikkailut elettiin etukäteen, ja äiti kuunteli hymysuin heidän juttujaan ja otti itsekin osaa suunnitelmien tekoon.
Mutta kaikella on loppunsa, niin iloilla kuin suruillakin, ja tuli aika, jolloin Vabi palasi prinsessa-äidin ja Minnetakin luo ja rakkaisiin metsiinsä. Eronhetkenä molempien poikien silmät kostuivat, ja äitikin itki intiaanipoikaa, joka nyt lähti takaisin omaistensa pariin.
Roderick Drew'lle alkoi tuskallinen aika. Yhdessä vietetyt kahdeksan kuukautta olivat kehittäneet hänen luonteessaan uuden puolen esiin, ja Vabin lähdettyä hänestä tuntui, kuin hän olisi samalla kadottanut paremman osan omaa elämäänsä. Kevät tuli ja meni ja sen jälkeen kesäkin. Jokainen posti toi Vabinoshista kirjeitä Drew'n perheelle, eikä kirjeenkuljettajaintiaani kertaakaan poikennut ylämaan kauppakylään tuomatta samalla kirjekääröä Vabigunille.