Huomenissa vähän ennen puoltapäivää he näkivät vihdoin erään harjun laelta Nipigon-järven jäätyneen selän. Tuskinpa Kolumbuskaan laskiessaan ensi kerran jalkansa juuri löytämänsä maan kamaralle oli onnellisempi kuin Rod, joka lumiselle jäälle tultuaan heitti lumikengät jalassa huikean kuperkeikan.
Tuolla järven toisessa päässä, ajatteli Rod — vaivaisen sadan mailin päässä vain — oli asema ja Minnetaki! Vielä kolme viikkoa, ja sitten hän näkisi äitinsä ja kotinsa. Ja Vabi tulisi hänen mukaansa! Hän tuntui aivan väsymättömältä, hänen hilpeytensä oli menehtymätön, hän nauroi, vihelteli, yrittipä pistää lauluksikin. Hän arvaili itsekseen, tulisiko Minnetaki hyvin iloiseksi tavatessaan hänet jälleen. Hän itse ainakin tiesi olevansa iloinen.
Kaksi päivää kolmikko vielä risteili järven alapäässä. Sitten he kääntyivät pohjoista kohti, ja vielä kahta päivää myöhemmin, kun kylmänä punoittava ilta-aurinko teki värikästä laskuaan kaukaisen pohjanperän äärten taakse, he kiipesivät metsäisen kunnaan laelle ja näkivät Vabinoshin kaukana jalkainsa juurella.
Ja heidän katsellessaan rakkaita kotoisia paikkoja päivän kehrän painuessa yhä alemmaksi metsien ja kunnaiden ja lakeuksien taakse, kiiri heidän korviinsa, ihmeen selvänä ja kauniina, kaukainen torven kajahdus.
Vabi kuunteli ja ihmetteli, ja kun etäisen soiton viimeiset kaiut olivat kuolleet, hän kysyi omituista iloa tuntien kuiskaamalla:
— Mitä tuo oli?
— Torvensoitto! sanoi Rod.
Ja samassa kuului samalta suunnalta mahtava, kauas kumahteleva tykinlaukaus.
— Jollen erehdy, hän lisäsi, sotaväki tervehtii laskevaa aurinkoa.
En ole tiennytkään, että teillä on sotamiehiä asemallanne!
— Eihän meillä olekaan, vastasi nuori intiaani. Taivasten tekijät, mitä tämä kaikki tietääkään?