Tässä äärettömässä erämaassa vallitsi salamyhkäinen hiljaisuus, jota vain joskus metsäneläinten äänet rikkoivat. Ammuttaessa kumahti salo jylhästi vastaan, sorsaparvia kohosi lentoon tiheinä pilvinä kahisevin siivin, ja kerran — ensimmäisen matkapäivän iltana — Rodin sydän säpsähti mieluisesti hänen kuullessaan rapinaa rantaviidakosta tuskin kivenheiton päässä kanootista. Hän näki oksien taipuvan ja taittuvan ja kuuli Vabin kuiskaavan selkänsä takaa:
— Hirvi!
Tuo sana pani Rodin kädet vapisemaan ja koko hänen ruumiinsa värähtelemään odotuksen kiihkosta. Hänessä ei vielä ollut metsästäjän kylmäverisyyttä, sitä miltei stoalaista tyyneyttä, jolla pohjolan erämiehet tarkkailevat villien eläinten merkkejä ympärillään.
Oli helakka iltapäivä. Kanootti oli kiertänyt kevyesti erään joenpolven. Sen takana oli veden kuljettamia ajopuita kasautunut ruuhkaksi rantaan, ja kun ilta-aurinko samassa painui metsänreunaan, helotti kasa lämpimän keltaisessa hohteessa. Ja siinä hohteessa lämmitteli muuan eläin, joka sai Rodin huudahtamaan. Hän oli heti tuntenut eläimen karhuksi. Peto oli yllätetty äkkiarvaamatta, eikä se ollut kanootista kuin kolmenkymmenen metrin päässä. Sukkelasti kuin leimaus ja itsekään tuskin tietäen mitä teki nosti poika pyssyn poskelleen, tähtäsi nopeasti ja laukasi.
Karhu oli juuri kompuroimassa ajopuita pitkin rantaan päin, mutta pysähtyi pamauksen kuullessaan, horjahti sitten ikään kuin olisi jalkansa livettänyt — ja jatkoi taas rauhallisesti peräytymistään.
— Sinä osuit siihen, älähti Vabi. Sukkelaan — yritä uudelleen!
Rodin toisella laukauksella ei näyttänyt olleen mitään vaikutusta. Kiihdyksissään hän unohti olevansa kiikkerässä tuohiveneessä, kimposi pystyyn ja laski viimeisen kutinsa otuksen perään juuri kun se oli katoamassa puukasan reunalta rantavesakkoon. Sekä Vabi että intiaanisoutaja heittäytyivät kanootin rannanpuoleiselle reunalle ja pistivät melansa syvälle veteen pitääkseen siten venettä tasapainossa. Mutta se ei riittänyt pelastamaan heidän ajattelematonta toveriaan: saatuaan pyssynperästä aika tärähdyksen olkapäähänsä Rod horjahti ja putosi selkä edellä jokeen.
Vabi käänsi kanootin kiireesti kohdalle ja sai siepatuksi poikaa käsivarresta kiinni ennen kuin hän ennätti upota.
— Älä hievahdakaan — ja pidä kiinni pyssystä! hän varoitti. Olemme joka mies joessa, jos koetamme saada sinut tässä ongituksi veneeseen.
Hän viittasi intiaanille, joka meloi kanoottia verkalleen rantaan päin. Sitten hän irvisti iloisesti vasten Rodin onnetonta märkää naamaa.