Illalla nuotion ääressä Vabi ja vanha intiaani kertoivat jännittäviä eräjuttuja, ja Rod virui valveilla lähes päivänkoittoon saakka kuunnellen joen salaperäistä liplatusta ja yölintujen kimakoita huutoja. Seuraavien kolmen päivän kuluessa hänellä oli vaihtelevia kokemuksia; eräänä pakkasaamuna hän ennen toisten heräämistä pujahti leiristä Vabin pyssy mukanaan ja ampui kahdesti punahirveä, mutta ei osunut kummallakaan kerralla; kerran ajettiin kanootilla takaa Sampijärven poikki uivaa peuraa, mutta silloinkin turhaan.
Kuulakkaana syksyisenä iltapäivänä Vabin tarkka silmä keksi kauppa-aseman honkahirsiset rakennukset näköjään loppumattomiin jatkuvan metsän reunalta. Lähemmäksi tultaessa hän esitteli seuralaiselleen eri rakennukset — turkisyhtiön avarat varastosuojat, apulaisten kotien pikku ryhmän ja kaupanhoitajan ison talon, jossa Rodia odotti lämmin vastaanotto. Heidän selältä katsellessaan kauppapaikkaa työntyi rannalta ulos yksinäinen kanootti, josta joku heilutti valkeaa liinaa nuorille metsästäjille. Vabi vastasi tervehdykseen ilonhuudolla ja ampui pyssynsä tyhjäksi ilmaan.
— Se on Minnetaki! hän riemuitsi. Hän lupasikin tähystää tuloamme ja soutaa meitä vastaan.
Minnetaki! Rod tunsi hiukan hermostuneen ujouden väreitä. Vabi oli kuvaillut hänelle Minnetakia kymmeniä kertoja; hän oli ylpeä sisarestaan, ja Rodkin oli vähitellen oppinut pitämään tytöstä vaikka ei ollut häntä koskaan nähnyt.
Molemmat kanootit lähenivät nopeasti toisiaan ja ennättivät pian vieri viereen. Iloisesti nauraen ja huudahtaen kumartui Minnetaki suutelemaan veljeään luoden samalla mustista silmistään nopean, uteliaan katseen vieraaseen nuorukaiseen, josta oli kuullut niin paljon.
Tähän aikaan Minnetaki oli viidentoista vuoden vanha. Kuten äitinsä rodun naiset yleensä hän oli hoikka ja miltei täysikasvuisen naisen mittainen; liikkeiltään hän oli suloinen ja vilkas kuin peuranvasa. Hiukan aaltoileva korpinmusta tukka ympäröi kasvoja, jotka Rodin mielestä olivat tavattoman kauniit; raskas silkinpehmeä palmikko oli viskattu olan yli. Tukkaan ja hartioille oli karissut punaisia syyslehtiä.
Suoristautuessaan tyttö loi uudestaan hymyilevän katseen Rodiin; tämä tervehti kohteliaasti sivistyneeseen tapaan kohottamalla lakkiaan, jonka äkillinen tuulenpuuska kuitenkin tempasi hänen kädestään ja lennätti järveen.
Siitä syntyi yleinen ilo ja nauru, johon jämeäpiirteinen vanha intiaanikin yhtyi. Tuo pikku onnettomuus tutustutti nuoret toisiinsa paremmin kuin pitkät esittelyt, ja katsoen Rodia nauraen silmiin Minnetaki meloi kanoottinsa hukkuvan lakin avuksi.
— Te ette saisi pitää tällaista kapinetta ennen kuin tulee kylmä, hän sanoi ojentaen märän päähineen hämmentyneelle pojalle. Vabi kyllä tekee niin — mutta en minä.
— Sitten en minäkään, vakuutti Rod kohteliaasti, ja Vabin purskahtaessa nauramaan molemmat lensivät punaisiksi.