Ensimmäistä iltaa istuttaessa kauppa-asemalla Rod sai tietää, että Vabi oli jo suunnitellut heidän tulevan eräretkensä pääpiirteissään valmiiksi, ja huoneessaan häntä odottivat täydelliset metsästysvarusteet — todella tappavalta näyttävä makasiinikivääri, samanlainen kuin Vabillakin oli, pitkäpiippuinen ja isoreikäinen revolveri, lumikengät ja tusinan verran muita esineitä, jotka olivat tarpeen pitkällä erämatkalla.
Vabi oli piirtänyt karttaluonnoksen heidän tulevista metsästysmaistaan. Kauppapaikan lähitienoilla olivat sudet intiaanien ja yhtiön metsästäjien hätyyttäminä vähentyneet, mutta koskemattomilla saloilla noin sadan mailin päässä pohjoiseen ja itään päin niitä oikein kihisi, ja ne tekivät pahaa tuhoa hirvi-, peura- ja punahirvilaumoille.
Niille seuduille Vabi oli suunnitellut heidän talvimatkansa. Eikä aikaa ollut enää yhtään hukattavana, sillä metsämaja, jossa he tulisivat viettämään kipakan kylmät talvikuukaudet, oli rakennettava ennen kuin lunta tulisi liian runsaasti. Sen vuoksi päätettiin lähteä viikon kuluttua; nuoria metsänkävijöitä seuraisi vanha intiaani Mukoki — surmatun Vabigunin serkku — jonka Vabi oli ristinyt Mukiksi ja joka oli ollut hänen uskollinen seuralaisensa jo hänen varhaisimmasta lapsuudestaan saakka.
Odotusviikolla, kun Vabi autteli liikeasiain hoidossa kauppakonttorissa isänsä ollessa satunnaisesti Port Arthurissa, antoi Minnetaki Rodille ensi opetusta erätaidossa. Kanootin hoidossa, pyssyn käyttelyssä, rastien tuntemisessa ja metsäneläinten jälkien tunnustelemisessa Vabin sisar oli sangen taitava ja sulavan ketterä. Viikon lopulla Minnetakista ja Rodista oli jo ennättänyt tulla hyvät ystävät.
Minnetaki oli aamuvirkuimpia koko asemalla, eikä Rodkaan antanut hänelle paljon perään. Mutta lähtöpäivän aamuna poika nukkui myöhään ja kuuli tytön viheltelevän ulkona jo puoli tuntia ennen kuin hän oli päässyt pukeisiinsa — Minnetaki osasikin viheltää niin taitavasti, että pojan kävi välistä kateeksi.
Rodin tullessa pihalle tyttö oli jo kadonnut metsänreunaan ja Vabi, joka myös oli noussut varhain, puuhaili Mukokin kanssa sälyttäen matkakapineita kantamuksiksi. Aamu oli ihana, kirkas ja kirpeän raitis, ja järvellä Rod näki hienon jääriitteen. Pari kertaa Vabi huuteli sisartaan metsään päin, mutta ei saanut vastausta.
— En ymmärrä, miksi ei Minnetakia kuulu, hän huomautti huolettomasti
toverilleen kiinnittäessään olkainhihnan erääseen kantamukseen.
Aamiainen on valmiina tuossa tuokiossa. Käypä hakemassa hänet kotiin,
Rod.
Rod lähti juoksemaan rivakasti muuatta polkua pitkin, jolla hän tiesi Minnetakin mielellään kävelevän, ja saapui pian soraiselle rantakaistaleelle, jonne tyttö tavallisesti jätti kanoottinsa. Hän huomasi tämän äskettäinkin käyneen paikalla; kanootin peräpuolelta oli jääriite rikkoutunut, ja se osoitti, että tyttö oli koetellut jään vahvuutta lykkäämällä venettä vähän matkaa järveen. Minnetakin jalanjälkiä näkyi rantasorassa ja metsänreunalla.
— Minnetaki — Minnetakii-i-i!
Rod huuteli kovaa ja jäi kuuntelemaan. Vastausta ei kuulunut. Jokin selittämätön aavistus sai pojan juoksemaan polkua pitkin syvemmälle metsään. Kului viisi minuuttia — kymmenen minuuttia — hän luikkasi uudelleen. Ei nytkään vastausta. Vähän etempänä oli polulla pehmeä kohta, kohta, johon kauan sitten oli mädännyt iso kaatunut puunrunko. Siinä Rod kumartuessaan näki Minnetakin mokkasiinien selvät jäljet.