Samassa kuului hänen takaansa vieno rasahdus, aivan kuin jokin elävä olento olisi varovasti tunkeutunut pihtakuusivesakon läpi. Risahdusta seurasi omituinen nuuskiva ääni ja vihdoin kuului matalaa vikinää.
— Kuulkaahan!
Vabi kumartui jännittyneenä vesakkoon, raotti oksia varovasti ja työnsi päänsä verkalleen aukkoon.
— Hei, Susi! hän kuiskutti kutsuvasti. Mikä nyt on hätänä?
Käsivarren matkan päässä hänestä seisoi pienen kuusinäreikön reunassa laiha, koiran näköinen eläin ruumis jäykkänä ja korvat pystyssä. Tarkemmin katsoen kuitenkin huomasi, että se ei ollut koira, vaan täysikasvuinen susi. Vabi oli opettanut sen pienestä penikasta pitäen koiran tavoille, mutta isommaksi kasvaessaan se oli säilyttänyt rotunsa villit vaistot. Olisipa kiinnityshihna vain katkennut tai kaularemmi luiskahtanut korvien yli, niin varmastikin Susi olisi ilomielin viilettänyt metsiin esi-isäinsä pyyntimaille. Nyt oli nahkahihna kireällä kuin jousen jänne. Suden turpa oli kääntynyt kohti taivasta, sen korvat olivat valppaasti pystyssä ja kurkusta kuului tukahtunutta murinaa.
— Jokin otus on lähellä leiriämme, ilmoitti Vabi toisille ja vetäytyi sukkelaan ulos pensaasta. Muki…
Hänet keskeytti aljusuden pitkä valittava ulina.
Muki kavahti pystyyn valppaana kuin kissa, puikahti pyssy kädessä ulos havumajasta ja katosi pimentoon. Vabi tarttui toiseen jäljellä olevaan pyssyyn ja seurasi häntä Rodin jäädessä makaamaan paikoilleen.
— Makaa vain siinä varjossa äläkä anna valkean loimun ilmaista itseäsi, varoitti toveri matalalla äänellä. Ehkäpä vain jokin metsänelävä on sattumalta törmännyt leiriimme, mutta parasta on joka tapauksessa ottaa asiasta selvä.
Kymmenen minuutin perästä nuori metsästäjä palasi yksinään.