— Turha hälytys! hän nauroi iloisesti. Vähän matkan päässä tuolla puron varrella on susien tappama punahirven raato, ja Susi haistaa joitakin sukulaisiaan, jotka kokoontuvat sinne juhlaan. Muki on pannut sinne raudat, ja aamulla ehkä saamme ensimmäisten susiemme nahat.
— Entä Muki?
— Vahdissa. Hän kiertää vartiota vähän yli keskiyön ja sitten tulee minun vuoroni. Emme voi olla kyllin varovaisia, kun Vungan joukkoa maleksii lähistöllä.
Rod heittelehti kärsimättömästi vuoteellaan.
— Mitäs me teemme — huomenna? hän kysyi haikeasti.
— Lähdemme liikkeelle! tuli vastaus kuin pyssyn suusta. Sitten epäröivämmin: Jos nimittäin sinä kykenet kävelemään. Mukokin kertoman mukaan ja omasta kokemuksestamme tiedämme, että Vungan väkeä oleilee järventakaisissa metsissä. Me kuljemme pari kolme päivää Ombabikan vartta ylöspäin ennen kuin taas leiriydymme. Sinä ja Muki voitte lähteä heti kun on tarpeeksi valoisaa.
— Entä sinä…? aloitti Rod.
— Minä käväisen vanhoilla sudenjäljillämme noutamassa tänään ampumiemme otusten päänahat. Sinne jäi sinulta yhden kuukauden palkka, Rod! No, käydään nyt levolle. Hyvää yötä — nuku sikeästi — ja herää varmasti huomenna varhain.
Päivän seikkailuista uupuneina pojat nukahtivat heti. Ja vaikka keskiyö tuli ja tunti kului toisensa perästä, ei uskollinen Mukoki hennonut heitä herättää. Antamatta valppautensa herpaantua hetkeksikään vanha intiaani kierteli väsymättä leiripaikkaa. Harmaan aamusarastuksen puhjetessa hän lisäsi rovioon vähän syttyä niin että se leimahti roihuavaan liekkiin, veti syrjään ison kasan hehkuvia hiiliä ja valmisti niiden päällä hyvän aamiaisen. Herätessään Vabi yllätti hänet tästä puuhasta.
— Enpä olisi luullut sinun tekevän minulle moista kepposta, Muki, hän sanoi moittivasti, ja punerrus lensi hänen ruskeille kasvoilleen. Teit kyllä kauhean kiltisti, mutta tahtoisin, ettet enää kohtelisi minua kuin mitäkin pientä lasta.