Mutta vanha härkä ei ollut myynyt henkeään ilmaiseksi. Parinkymmenen metrin päässä siitä oli kuolleen ja syödyn suden luut, ja hirven luurangon alla olivat toisenkin harmaaturkin jäännökset. Kummassakin oli päänahat tallella, ja ne nyljettyään Vabi kiiruhti seuraamaan sudenjälkiä.
Puolivälissä järven jäätä, missä hän oli ampunut molemmat viimeiset luotinsa, oli kahden muun suden luut, ja kuusimetsän reunalta hän löysi vielä kolmannen jätteet. Tämä eläin oli ilmeisesti haavoittunut jossakin kauempana, ja verenhaju oli saanut lauman iskemään siihen täällä kiinni. Puolisen mailin päässä Vabi tuli siihen kohtaan, jossa hän oli tyhjentänyt kokonaisen viisipatruunaisen makasiinin susilaumaan, ja sieltä hän löysi vielä kahden suden luut. Paluumatkalle lähtiessään hänellä oli siis seitsemän päänahkaa vyössään.
Vanhan uroshirven jäännösten luona Vabi jälleen pysähtyi. Hän tiesi intiaanien usein säilyttävän hirven- ja peuranpäitä talven yli jäädyttämällä ne, ja tuo hänen edessään oleva pää oli todella säilyttämisen arvoinen.
Mutta minne hän kätkisi sen heidän paluuseensa saakka? Retkihän kestäisi useita kuukausia. Puunoksaan sitä ei voinut ripustaa, sillä siitä sen joku ohikulkeva metsästäjä varastaisi tai se menisi piloille kevätlämpimäin tullessa.
Äkkiä hän sai hyvän aatteen. Miksi hän ei voisi säilyttää sitä "intiaanien jääkaapissa", niin kuin valkoiset metsästäjät sanoivat? Hän kävi heti toimeen. Suurella vaivalla hän raahasi tuon suunnattoman sarviniekkapään lehtikuusinäreikköön. Sudet olivat tosin sitä pahasti kalvaneet, mutta Vabi oli nähnyt intiaanien kauppa-asemalla taitavasti käsittelevän paljon pahemminkin haaskautuneita päitä.
Pihtakuusimetsikön pimennossa, jonne päivänsäteitä harvoin pääsi tunkeutumaan, nuori intiaani kävi ahkeraan työhön. Puolitoista tuntia aherrettuaan hän sai valmiiksi maakuopan, joka oli metrin syvyinen ja toista metriä sivuilleen. Sen pohjalle hän loi noin kymmenen sentin vahvuisen lumikerroksen, jonka takoi pyssynsä perällä niin tiiviiksi kuin mahdollista. Sitten hän sovitti pään sarvineen kuoppaan, täytti sen lumella ja loi jäätyneet maakokkareet tiiviisti ylle. Työnsä jäljet hän peitti lumikerroksella, teki kirveellään rastit kahteen lähellä kasvavaan puuhun ja lähti sitten jatkamaan matkaa.
— Sinne on haudattuna kolmekymmentä dollaria miestä kohden, se on varma, hän puheli hyvillään itsekseen kiiruhtaessaan Ombabika-joelle päin. — Maaperä sulaa siellä vasta kesäkuuksi. Hirvenpää ja kahdeksan suden päänahat ei ole niinkään huono päiväansio, Rod poikaseni!
Hän oli tehnyt taivalta kolmisen tuntia. Lunta oli tuprutellut tasaisesti, ja leirille jouduttuaan hän huomasi, että Rodin ja Mukokin jättämät jäljet olivat jo osittain peittyneet. He olivat siis lähteneet matkaan melko aikaisin.
Vabi kiirehti oitis toveriensa perään. Lumipyryssä ei nähnyt puoltasataa metriä kauemmaksi, ja ajoittain joen toinen ranta katosi kokonaan näkyvistä. Jos sää olisi ollut selkeämpi, heidän ei olisi onnistunutkaan paeta Vungan tyyssijoilta, arveli nuori metsämies itsekseen. Mutta illalla he olisivat jo monen mailin päässä joen yläjuoksun varrella, eivätkä mitkään merkit kielisi vainoojille heidän oleskelupaikkaansa ja heidän kulkusuuntaansa.
Kaksi tuntia Vabi tarpoi uupumatta toveriensa jälkiä, jotka kävivät yhä selvemmiksi.