Hänen edessään joen uoma kapenemistaan kapeni, kunnes se viimein aivan hautautui tornimaisten punasetrien pimentoon. Iltahämärä oli jo painunut maiseman ylle. Vabi pysähtyi vielä kerran hetkiseksi kuulostamaan ennen kuin sukelsi setrimetsän synkkään katveeseen. Mutta hän ei kuullut muuta kuin oman sydämensä kumahtelevat lyönnit. Salon rajaton hiljaisuus oli kerrassaan masentava. Ja mitä kauemmin hän kuunteli, sitä enemmän jokin selittämätön voima tuntui pidättävän häntä paikallaan. Pelkoa se ei ollut, mutta…
Mitä oikein oli tuolla etumaisten setrien takana, mikä siellä hiipi väijyen ja varovaisesti eteenpäin lumen kajasteessa?
Miltei eläimellinen vaisto, tiedostamaton ja ylivoimainen, viskasi Vabin polvilleen. Hän ei ollut nähnyt mitään, ei kuullut mitään, millä olisi ollut selvä ruumiillinen hahmo, mutta hän kyyristyi kokoon, kunnes ei ollut väijyvää, kyrmyselkäistä sutta suurempi, ja käänsi päättäväisesti rihlansa suun läheisen metsän yhä tummuvaa katvetta kohti. Jokin sieltä varmasti läheni, varovaisesti ja perin verkalleen. Intiaanipoika vaistosi tuon kaiken, mutta kuolemakseenkaan hän ei olisi osannut selittää sitä kauhua, joka hänet oli vallannut.
Hän kyyristyi yhä matalammaksi lumeen, ja hänen silmänsä paloivat kuin hiilet. Minuutti kului toisensa jälkeen, hirvittävän hitaasti, mutta mitään ääntä ei kuulunut.
Vihdoin Vabi erotti setrien hämärästä kujanteesta lentoon pyrähtäneen riekon hätääntynyttä ujerrusta. Tätä varoitusta hän oli monien vuosien kokemuksesta oppinut pitämään arvossa. Ehkäpä saalinhimoinen kettu oli pelottanut linnun tai se oli säpsähtänyt lähestyvän hirven tai peuran astuntaa.
Vabi tiesi, että riekon nopea, pehmeä ujerrus merkitsi ihmisen läheisyyttä. Hän hypähti pystyyn, painui rantaa paartavien setrien pimentoon ja lähti sitten etenemään varovasti puiden lomitse pysytellen koko ajan jäätyneen joen partaalla.
Vähän matkaa kuljettuaan hän pysähtyi jälleen ja kyyristyi kaatuneen puun taakse. Siitä hän saattoi nähdä puiden välistä valjusti kilottavalle lumelle, eikä kukaan ohitse pyrkivä voinut välttyä hänen silmältään.
Hänen jännityksensä kasvoi hetki hetkeltä. Nyt hän kuuli oravankin pitävän rähäkkää, ja se oli paljon lähempänä kuin äskeinen riekko. Kerran hän luuli kuulleensa kahden esineen lyövän yhteen, aivan kuin pyssynpiippu olisi sattunut lyömään kuivaa kelo-oksaa vasten.
Äkkiä Vabi luuli näkevänsäkin jotakin — epämääräisen varjon, joka kumotti lumella kadoten ja tullen jälleen näkyviin. Hän pyyhkäisi kintaallaan veden ja lumirännän silmistään ja katseli uudestaan tiukasti ja kauan. Varjo katosi ja tuli sitten jälleen näkyviin entistä isompana ja selvempänä. Ei ollut enää erehtymisen mahdollisuutta. Mikä hyvänsä tuo riekkoa säikyttänyt olento olikin, se oli nyt lähestymässä verkalleen ja äänettömästi.
Vabi nosti pyssyn poskelleen. Lähestyjän elämä ja kuolema riippui liipaisimella olevan etusormen painalluksesta. Mutta hän oli siksi kokenut eränkävijä, ettei ampunut umpimähkään tietämättä mikä otus ammuttava oli.