Metri metriltä varjo lähestyi — ja jakautui äkkiä kahdeksi! Vabi erotti nyt selvästi, että tulijat olivat miehiä. Molemmat lähestyivät perin varovaisesti, miltei ryömien, aivan kuin olisivat pelänneet kohtaavansa vihollisia.
Vabin sydän hypähti helpotuksesta ja ilosta. Oli aivan varmaa, että Mukoki ja Rod olivat vielä hengissä; miksi vungat muuten olisivat kierrelleet noin varovaisesti? Mutta ilon ailahdus sammui äkisti, ja Vabista tuntui kuin kylmä koura olisi karannut hänen kurkkuunsa, kun tilanne äkkiä selvisi hänelle. Hänen ystävänsä olivat kierroksessa, ja nuo kaksi vungaa hiipivät jälkiä pitkin hänen kimppuunsa! Hyvin hitaasti ja kevyesti nuoren intiaanin sormi painautui pyssyn liipaisimelle.
Varjot olivat pysähtyneet ja näyttivät neuvottelevan keskenään. Ne olivat Vabista vain parinkymmenen metrin päässä. Hän laski tuokioksi aseensa ja kuunteli jännittyneenä ja tarkkaavaisesti, mutta erotti ainoastaan matalaäänistä mutinaa. Mutta sitten hänen korviinsa kantautui selvemmin vastaus toisen varovaiseen kysymykseen:
— No, olkoon menneeksi!
Tuo ei ollut vungien kieltä! Sehän kuulosti aivan kuin… Samassa
Vabi huudahti hiljaa:
— Hoi, Muki — Muki — Rod!
Seuraavassa tuokiossa kaikki kolme sudenpyytäjää olivat jälleen yhdessä ja pusersivat äänettöminä toistensa käsiä.
— Sinä ampui? kuiskasi Mukoki.
— En! vastasi Vabi, ja hänen silmänsä levisivät ällistyksestä. Etkö sinä ampunut?
— En.