— Ei tänne tekee valkea, sanoi Mukoki päätään pudistaen. — Ei tohdi olla täällä. Menee pois — vuoren taa!
Suoristaen selkäänsä hän ojensi pitkän käsivartensa pohjoista kohti.
— Joki juoksee kuin hullu pitkin vuoren reuna, hän jatkoi. — Pauhaa ja parkuu kun kulkee kallion puhki, sitten leviää rämesuoksi — sitten juoksee taas vuoren halki ja lopulta on taas leveä, tyyni joki. Me menee pois vuorten taa. Sataa lunta koko yö. Huomenna ei mitä jälkiä Vungan nähdä. Jos ollaan täällä yö tulee huomenna iso jälki. Vunga on meidän kintereillä kuin paha henki — saa kohta nähdä!
Vabi nousi pystyyn hyvin pettyneen näköisenä. Varhaisesta aamusta alkaen hän oli ollut jalkeilla, kävellyt koko päivän, jopa pannut välistä juoksuksikin, ja nyt hän tunsi itsensä niin uupuneeksi, että olisi kernaasti alistunut vaaroihinkin saadakseen rauhassa syödä ja viskautua nukkumaan. Rodin laita oli vielä huonommin, vaikka hän oli kävellyt vähemmän.
Tuokion pojat katselivat äänettöminä toisiaan salaamatta lainkaan mielipahaansa. Mutta Vabi oli siksi järkevä ja kokenut, ettei käynyt vastustamaan vanhaa eränkävijää. Jos Mukoki kerran sanoi, että heidän yöpymisensä tänne oli vaarallista, niin sen täytyi olla vaarallista; vastaan väittäminen ei auttanut. Hän tiesi, että Mukoki oli heimonsa mainioin metsänkävijä, oikea vainukoira, ja Mukokin sana oli aina toisille laki. Vabi siis nyökkäsi ja irvisti iloisesti Rodille, joka tosiaan tarvitsi rohkaisua, ja rupesi jälleen köyttämään selkäänsä reppua, jonka oli vastikään heittänyt maahan.
— Vuorelle ei kovin pitkä matka. Kaksi kolme mailia — sitten leiri, rohkaisi Mukoki. Astuu hiljaa — sitten syö vahvasti.
Vain joitakin tarvekaluja oli ennätetty purkaa kelkasta, jota retkeläiset vetivät mukanaan erämaassa, ja ne Mukoki sälytti joutuin paikoilleen. Sitten nuo kolme seikkailijaa lähtivät tarpomaan eteenpäin pitkin jylhää harjua.
Vabi johti kulkua selkä kumarassa raskaan taakan alla, valiten helpoimman tien kelkalle ja katkoen näreitä ja vesoja terävällä vyökirveellään. Muutaman askelen päässä hänestä kulki Mukoki vetäen kelkkaa, ja reen perässä seurasi Susi, joka oli nahkahihnalla kiinnitetty rekeen. Jälkijoukkona oli Rod, joka ei vielä ollut perehtynyt raiteen polkemiseen.
Alkoi nopeasti pimetä. Vaikka Vabi oli Rodista vain kymmenkunnan askelen päässä, voi tämä vain silloin tällöin nähdä hänestä vilauksen lumen kilotusta vasten; ja Mukikin, joka kulki selkä kumarassa valjaissaan, näkyi vain hämäränä pilkkuna. Vain Susi oli kyllin lähellä ollakseen seuraksi ylen uupuneelle ja masentuneelle poikaparalle.
Rod ei helposti tullut alakuloiseksi, mutta nyt hän kaipasi kauppa-aseman leppoisaa rauhaa. Minnetakin kuva kohosi hänen mieleensä; kuinka hauskaa olisikaan tällä hetkellä istua tytön vieressä ja kuunnella hänen herttaisia tarinoitaan linnuista ja metsän eläimistä!