Harjun selkä jyrkkeni ja kapeni sitä mukaa kuin matkue eteni. Kaukaa sen juurelta kuului kosken pauhua, ja sen suunnasta Rod päätteli heidän olevan jo lähellä äkkijyrkännettä. Jylhät jättiläispaadet ja irtaimet kallionkappaleet, joita maankuoren liikkuminen oli aikojen hämärissä kasannut kukkulan laelle, vaikeuttivat heidän kulkuaan; jokainen askel oli otettava mitä varovaisimmin. Kosken mylvinä koveni kovenemistaan, ja toisella laidalla Rod luuli erottavansa hämärän, jylhän kallioseinän kohoavan korkeuteen kuin varjomainen jättimuuri. Hän päätteli, että siinä oli tuo äkkijyrkänne. Mukoki ja Vabi vaihtoivat paikkaa.
— Mukoki on käynyt täällä ennenkin, karjui Vabi Rodin korvaan. Siitä huolimatta oli hänen äänensä hukkua heidän alapuoleltaan kuuluvaan pauhuun. — Tässä kohdassa joki puhkaisee vuoren.
Rod unohti tykkänään väsymyksensä ja raihnaisuutensa. Ei hurjimmissakaan seikkailu-unelmissaan hän ollut arvannut mitään tämäntapaista.
Jokainen askel tuntui vievän heidät yhä lähemmäksi avaraa vuorensolaa, josta vesi kiehuen ja kohisten syöksyi alas, mutta vielä hän ei nähnyt siitä merkkiäkään. Hän jännitti silmiään ja korviaan odottaen joka hetki kuulevansa vanhan erämiehen varoittavan äänen.
Yhtäkkiä — niin äkkiä että hän hätkähti — hän näki äskeisen jättiläisvarjon heitä lähellä, mutta vastakkaisella puolella, ja nyt hän ensi kertaa käsitti heidän asemansa. Vasemmalla puolella oli äkkijyrkänne — oikealla vuoren pystysuora seinä. Kuinkahan leveä olikaan se reunama, jota myöten he kulkivat? Rodin jalka takertui lumeen hautautuneeseen oksaan. Hän sieppasi sen ja viskasi alas syvyyteen; sitten hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta putoavan oksan ääntä ei kuulunut. Jyrkänne oli aivan vierellä — kylmä väristys puistatti Rodia. Tällaista hän ei ollut vielä koskaan kokenut.
Vaikka pimeässä ei voinut nähdä mitään, Rod tiesi reunaman johtavan ylös laelle. Hän kuuli Vabigunin ähkivän, kun tämä kiskoi raskasta kelkkaa pehmeässä lumessa, ja hän rupesi auttamaan lykkäämällä sitä takaapäin. Puolisen tuntia tätä työlästä taivallusta jatkui, kunnes virran kohina oli haihtunut aivan kuulumattomiin. Ja nyt ei oikealla puolella ollut enää vuoriseinääkään. Viittä minuuttia myöhemmin Mukoki komensi pysähtymään.
— Huipulla ollaan, sanoi hän lyhyesti. Tässä leiri tehdään!
Rod ei voinut pidättää ilon huudahdusta, ja Vabikin murahti tyytyväisenä riisuutuessaan valjaista. Mukoki, joka ei tuntunut koskaan väsyvän, rupesi kohta etsimään sopivaa leiripaikkaa, ja hetken hengähdettyään toisetkin yhtyivät häneen.
Paikka valittiin ison kallion suojaiselta puolelta, ja Mukokin luodessa lunta syrjään nuoret metsästäjät kävivät kirveillään katkomaan lähellä kasvavasta palsamimäntymetsiköstä taipuisia hyvänhajuisia vesoja ja oksia, joita he kantoivat sylillisen toisensa perästä leiripaikalle. Tunnin kuluttua oli mukava havumaja pystyssä ja sen edessä iloinen nuotio, joka viskasi räiskyviä liekkejä ja säkeniä pimeään yöhön.
Ensi kerran koko päivänä he tunsivat nyt kuinka nälkäisiä he oikein olivat. Mukoki rupesi laittamaan ruokaa sillä aikaa kun Vabi ja Rod kokoilivat polttopuita yön varalle. Onneksi he löysivät läheltä muutamia kuivia poppelinrunkoja, maailman parasta nuotiopuuta, ja paistin ja kahvin valmistuessa heillä oli jo hakattuna aikamoinen pino halkoja.