Ensi silmänräpäyksessä tuo järkyttävä havainto aivan turrutti Rodin.
Mutta seuraavassa tuokiossa hän tajusi tilanteen kuin salamanvalossa.
Vungat olivat seuranneet heidän kintereillään! He aikoivat nyt
hyökätä avuttomien nukkujien niskaan!
Sattumalta hänen kätensä kosketti Vabin pyssyn piippua. Kylmän teräksen kosketus palautti hänet tajuihinsa. Ei ollut aikaa herättää tovereita. Samassa kun hän veti aseen luokseen hän näki lähestyvän hahmon kasvavan yhä suuremmaksi kallion laidalla — nyt se seisoi kyyristyneenä kuin tehdäkseen surmanhypyn.
Lyhyt, läähättävä hengähdys — jyrähtävä pamaus — murajava tuskankiljahdus — ja sitten koko leiri oli hereillä!
— Ne karkaavat meidän kimppuumme! karjaisi Rod. Sukkelaan pystyyn —
Vabi — Mukoki!
Valkoinen poika oli nyt polvillaan, savuava ase yhä suunnattuna kallionreunaa kohti. Siellä näkyi tumma ruumis kiemurtelevan ja potkivan henkitoreissaan. Seuraavana tuokiona oli vanha intiaanisoturi polvillaan Rodin vierellä, pyssy poskella, ja heidän päittensä yli kurottautui Vabin käsivarsi pidellen järeätä revolveria, jonka piippu kiilteli heikossa tulenloimussa.
Kokonaisen minuutin he odottivat vihollista täydessä ampuma-asennossa, henkeään pidättäen.
— Ne ovat menneet menojaan! huohotti Vabi.
— Minä osuin yhteen! vastasi Rod käheästi kuiskaten.
Mukoki vetäytyi majan perälle, puhkaisi sivuseinään aukon, josta kurkisti ulos. Hän ei voinut nähdä mitään merkillistä. Varovaisesti hän työntyi ulos pitäen pyssyään ojennettuna.
Toiset kuuntelivat jännittyneinä hänen kulkuaan. Askel askeleelta vanha soturi eteni selkä kumarassa kallion reunaa kohti. Nyt hän oli jo aivan lähellä sitä, nyt…