Mukoki murahti.
— Ei uskoo että vungat tulee vuoren yli. Sen takana niillä on julmettu hyvä metsästysmaa. Sinne ne jää.
Murkinoitaessa valkoinen poika teki satoja kysymyksiä suurista saloista, jotka suunnattomana tauluna levisivät heidän alapuolellaan ja ympärillään. Heti syötyään hän ilmoitti haluavansa opetella lumikengillä kulkemista, ja tunnin verran Vabi ja Mukoki harjoittivat häntä harjun selänteellä taputtaen hyväksyvästi käsiään, kun hän otti erikoisen ripeitä harppauksia, ja räjähtäen tuon tuostakin nauramaan hänen kuperkeikoilleen. Puolenpäivän aikaan Rod arveli jo osaavansa tämänkin taidon.
Tämä leirissä vietetty päivä oli Rodista erinomaisen hauska, mutta hän huomasi Vabin mielen olevan painuksissa. Useammin kuin kerran hän keksi tämän istuvan yksikseen majassa, äänettömänä ja ilmeisesti alakuloisiin mietteisiin painuneena, ja lopulta hän pyysi toista kertomaan huolensa.
— Mikä sinua oikein vaivaa, Vabi? hän kysyi. Onko jokin hullusti?
Vabi kimposi pystyyn ja naurahti heikosti.
— Etkö sinä ole koskaan nähnyt unia, jotka kiusaavat sinua vielä valveilla ollessasi? Minä näin sellaisen viime yönä, ja siitä lähtien — jollain tapaa — en voi olla miettimättä kotolaisia ja nimenomaan Minnetakia. Siinä koko juttu. Mitä siitä arvelet, tyhjää loruako kaikki? Hiljaa — kuuntelehan! Eikö tuo ollut aivan kuin Minnetakin vihellystä?
Tuskin olivat sanat päässeet hänen suustaan, kun Mukoki tuli aika joutua jyrkänteen reunalta.
— Katsoo hauskaa! hän huusi hiljaa. Pian — katsoo tuonne! Hän kääntyi ja harppasi takaisin harjanteen äärimmäiselle reunalle poikien seuratessa aivan hänen kintereillään.
— Karibu-u-u! hän kuiskutti kiihkeästi, kun toiset olivat kerinneet hänen rinnalleen. Karibu-u-u leikkii iso hyppy!