Rodin jännitys kasvoi minuutti minuutilla. Yhä lähemmäksi pääsi vanha soturi saalistaan. Kului viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia. He voivat nähdä Mukokin pysähtyvän ja tunnustelevan sormellaan tuulensuuntaa. Sitten hän ryömi kumarassa eteenpäin, askel askeleelta, niin verkalleen että näytti kulkevan nelin kontin.
— Hän voi kuulla niiden äänet, mutta ei nähdä niitä! läähätti Vabi toverinsa korvaan. Katsopas! Hän laskee korvansa hangelle! Nyt hän on jälleen oikeassa suunnassa — menossa kohtisuoraan laumaan päin! Kelpo vanha Muki!
Vanha intiaani ryömi edelleen. Kiihtyneenä Rod puristi kätensä nyrkkiin ja uskalsi tuskin hengittääkään. Miksi Mukoki ei ampunut? Eihän hän tuntunut aikovan ikinä ampua! Nyt hän jo näytti olevan vajaan kivenheiton päässä peuraparvesta.
— Kuinka pitkän matkan päässä hän niistä on, Vabi?
— Neljän-, ehkäpä viidensadan askelen päässä, vastasi nuori intiaani. Se on liian pitkä ampumamatka. Hän ei vieläkään voi nähdä niitä.
Rod tarttui ystävänsä käsivarteen.
Mukoki oli jälleen pysähtynyt. Sitten hän heittäytyi kasvoilleen hankeen ja ryömi perin varovaisesti eteenpäin näyttäen vain tummalta pilkulta valkoista lunta vasten.
— No nyt!
Aukeamalla tuli äkkiä aivan hiljaista. Kesken leikkiään eläimet hätkähtivät liikkumattomiksi, aivan kuin typertyneiksi, aavistaen läheltä uhkaavan vaaran; ja samassa tuokiossa vuoren harjalla seisovat nuorukaiset kuulivat pamahduksen Mukokin pyssystä.
— Ei onnistunut! huudahti Vabi.