Kiihtyneenä hänkin kavahti pystyyn.
Peuraparvi oli kääntynyt pakoon ja livisti tuulen nopeudella aukeaman yli. Taas pamahti laukaus, vielä toinen — kolme kertaa aivan peräkkäin — ja yksi pakenevista peuroista kellistyi, mutta nousi hoippuen polvilleen — ja lähti jälleen vilistämään! Vielä viides laukaus pamahti — viimeinen Mukokin makasiinista! Äsken haavoitettu eläin kellistyi uudestaan, ponnistihe polvilleen, sitten etujaloilleen — ja kaatui uudestaan.
— Hyvin kävi! Osuma viidensadan askelen matkalta — ei lainkaan hullumpaa! riemuitsi Vabi ja naurahti hyvillään. Kas nyt me saamme tuoretta paistia illalliseksi, Rod!
Mukoki ilmestyi uudestaan aukeamalle pyssyään ladaten ja lopetti nopeasti haavoitetun eläimen tuskat.
— Minä lähden alas auttamaan Mukia, sanoi Vabi. Arvaan että sinun sääresi ovat vielä aika hellät, eikä alas kapuaminen ole leikintekoa. Hoitele sinä siis nuotiota, niin Mukoki ja minä noudamme lihat.
Seuraavien tuntien kuluessa Rod kokoili ahkerasti polttopuita illan ja yön varalle sekä harjoitteli lumikengillä kulkemista. Häntä itseäänkin ihmetytti kuinka helposti liikkuminen alkoi sujua ja hän arveli hyvinkin voivansa tehdä niillä taivalta parikymmentä mailia päivässä.
Sitten hänen ajatuksensa vielä kerran palasivat Vungan joukkoon ja Minnetakiin. Minkä vuoksi Vabi oli äsken ollut niin alakuloinen? Rod ei voinut uskoa, että pelkkä uni oli toveria huolestuttanut. Ehkäpä heillä oli täälläkin syytä pelätä ahdistajiaan. Miksi nämä eivät aivan hyvin voisi tunkeutua tälle harjulle? Nämä ajatukset askarruttivat hänen mieltään usein siitä huolimatta, että sekä Mukoki että Vabi tuntuivat olevan hyvin tyytyväisiä heidän päästyään kauaksi Vungan metsästysmailta.
Oli jo alkanut hämärtää, kun Vabi ja vanha intiaani palasivat leiriin tuoden kaadetun karibun lihat mukanaan. Illallisen laittoon käytiin heti käsiksi; metsämiehet olivat päättäneet aloittaa huomisen taivalluksen jo aamuhämärissä ja lopettaa sen vasta iltapimeässä, joten heidän oli päästävä nukkumaan niin pian kuin suinkin.
— Jos sinä vain jaksat seurata mukana, sanoi Vabi nyökäten Rodille mahtavan paistinkimpaleensa yli, niin emme tästä alkaen tahdo menettää minuuttiakaan turhaan. Meidän täytyy huomenna kulkea viisikolmatta tai kolmekymmentä mailia metsien halki. Saatamme tavata hyvät metsästysmaat ehkä jo puolenpäivän aikaan, mutta yhtä hyvin siihen voi kulua pari kolmekin päivää; mutta missään tapauksessa ei meillä kuitenkaan ole liialti aikaa.
Rodista tuntui, että hän sinä yönä tuskin oli vielä ennättänyt saada edes unesta kiinni, kun joku alkoi tyrkkiä häntä havuvuoteella. Avatessaan silmänsä hän näki Vabin nauravan naaman, jota räiskyvä nuotion loimo valaisi.