— Jo tuli unesta loppu! luikkasi Vabi hilpeästi. Kömmi pystyyn, Rod! Aamiaispaisti kihisee jo kuumana, kaikki on sälytetty valmiiksi reppuihin, ja sinä tässä vielä uneksit — niin mistä, sanopas?
— Minnetakista! täräytti toveri vastaan rehellisesti ja edes punastumatta.
Pian hänkin oli jo ulkosalla silitellen rypistyneitä vaatteitaan ja suorien pörröistä tukkaansa. Oli vielä hyvin pimeä, mutta Rodin kello näytti jo lähes neljää. Mukoki oli kattanut aamiaisen lakealle kivelle tulen viereen, ja sen kimppuun käytäessä ei Vabin suunnitelman mukaan todellakaan hukattu minuuttiakaan.
Aamuhämärän kumottaessa seikkailijamme lähtivät matkaan vuorileiristään. Kipeämmin kuin vielä milloinkaan tähän asti Rod tunsi, minkä tappion hän oli kärsinyt kadottaessaan kiväärinsä. Oltiinhan erämiesten paratiisin kynnyksellä — ja hänen piti olla ilman ampuma-asetta! Vabi lohdutteli häntä parhaansa mukaan ja keksi oivallisen ratkaisun: he käyttäisivät vuoropäivin hänen kivääriään; samoin vuoroteltaisiin Vabin järeällä revolverilla, niin ettei kummankaan tarvinnut käydä aseettomana.
Päästyään vihdoinkin alas harjun jyrkiltä ja rosoisilta rinteiltä kävivät molemmat nuorukaiset yksissä voimin vetämään ja lykkäämään kuormakelkkaa Mukokin polkiessa heille latua. Päivän yhä valjetessa Rod seurasi tarkasti Mukokin lumikenkien liikettä, ja nyt vasta hänelle ensi kerran selvisi, mitä "ladun tallaaminen" oikein merkitsi. Vanha intiaani oli heimonsa etevin poluntekijä ja uranuurtaja, hänen askelensa olivat suunnattoman pitkät, ja joka askelella hän tuprutti lunta kasoittain syrjään, niin että jäljelle jäi leveä, siloinen latu, jonka hän oli ruumiinsa painolla polkenut jokseenkin kannattavaksi toisten tulla.
Puolen mailin päässä harjanteesta Mukoki pysähtyi ja odotteli toisia.
— Hirvi! hän luikkasi ja osoitti omituista jälkeä lumessa. Rod kumartui innokkaasti tarkastelemaan sitä.
— Hanki säröilee vieläkin ja murtuu siitä mihin sen jalka on astunut, sanoi Vabi. Katsohan tuotakin pientä säröä, Rod. Katso — se murtuu — murtuu — ja putoaa alas! Aika veikkonen tästä on kulkenutkin — iso härkä oikein — eikä siitä ole vielä tuntiakaan aikaa.
Yhä tiheämpään metsästäjät tapasivat salon asukkaiden öisiä jälkiä. Moneen kertaan he joutuivat kulkemaan ketunpolkujen poikki, ja etempänä he tulivat paikalle, missä tuo yöllinen rosvo ja murhamies oli surmannut ja syönyt ison jäniksen. Veriläikät ja karvatukut peittivät hankea, ja suurin osa luita oli jäänyt syömättä.
Vabi unohti tuokioksi, että heidän piti pitää kiirettä, ja pysähtyi hetkiseksi tutkimaan tarkemmin jälkiä.