— Kunpa vain tietäisimme, minkälainen kettu tässä on mellastellut, hän virkkoi Rodille. Mutta sitä on jäljistä mahdoton päätellä. Jospa eri kettulajeilla olisi erilaiset jäljet, niin meistä pojista voisi tulla äveriäitä miehiä!
— Kuinka niin? tiedusti Rod.
Mukoki hihitti ja röhisi, aivan kuin pelkkä ajatuskin sellaisesta onnenpotkauksesta olisi riemastuttanut häntä.
— No katsopas, tämä veikko on saattanut olla vain tavallinen punakettu, selitti nuori intiaani. Siinä tapauksessa saalis olisi vain kymmenen tai enintään kahdenkymmenen dollarin arvoinen; mustan ketun hinta sitä vastoin on kuutisenkymmentä dollaria. Ja jos onni potkaisisi tiellemme ristiketun, joka on hopeaketun ja mustan ketun ristisiitos, niin tietäisimme saavamme sen turkista jopa sata dollaria. Tai jos…
— Sattuu oikea hopeekettu! keskeytti Mukoki hihittäen.
— Niin, oikea hopeakettu, sanoi Vabi. Kehnoimmankin hopeaketun nahasta maksetaan kaksisataa dollaria, ja oikein hyvästä nahasta viidestäsadasta aina tuhanteen dollariin kappaleelta. No nyt näet minkä vuoksi tahtoisin, että eri lajeilla olisi erilaiset jäljet. Jos tuokin veijari, joka on syönyt tässä aamiaistaan, olisi hopea-, risti- tai mustakettu, niin lähtisimme oitis seuraamaan sitä, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan se on ollut vain tavallinen punakettu.
Pitkin päivää kaupunkilaispojan tuntemus metsänväestä yhä lisääntyi. Ensi kertaa eläessään hän tutustui sudenpolkuihin, joissa näkyi aivan kuin koiranjälkiä, punapeuran hentoihin sorkanjälkiin ja maassa kiertelevän ilveksen leveiden harittavien jalkojen painannaisiin; hän kuvitteli hirven suunnatonta ruhoa sen mahtavien jälkien perusteella, jotka olivat hänen päänsä kokoiset, pääsi selville hirvenvasikan ja ison karibun jälkien erilaisuudesta ja oppi miltei joka maililla jotain uutta. Alituisesti he kohtasivat ihanteellisia talvimajan paikkoja; heidän kulkunsa kävi yhä verkkaisemmaksi ja he alkoivat tähystellä yhä tarkemmin.
He tulivat melko korkean, tasaisesti viettävän ylämäen juurelle, ja Mukoki kävi johtamaan nousua. Huipulle tultuaan kaikki seisahtuivat iloisesti hämmästyneinä. Kunnaan toisella puolella heidän jalkainsa juuressa levisi lähes viiden hehtaarin laajuinen notko, jonka keskellä oli punasetrien, palsamimäntyjen ja koivujen osittain paartama pieni järvi. Jollei ohikulkija olisi sattunut nousemaan mäenharjalle, olisi tuo pienoinen erämaan paratiisi pysynyt piilossa hänen silmiltään. Sanaakaan sanomatta Mukoki heitti raskaan selkäreppunsa hangelle ja Vabi riisuutui valjaista. Heidän esimerkkiään seuraten Rodikin irrotti pienen kantamuksensa selästään, ja yksinpä Susikin nyki hihnaansa ja kurotteli katselemaan alas notkoon, aivan kuin arvaten että siellä heidän talvimajansa tulisi olemaan.
Vabi puhkesi ensimmäisenä puhumaan.
— Mitäs pidät tästä, Muki? hän kysyi.