Mukoki hihitti ylen tyytyväisenä.
— Oikein hyvä paikka. Ei pääse paha tuuli tuonne — ei koskaan näky savu sieltä — paljon polttopuuta — paljon vettä.
Metsästäjät jättivät Suden kelkan vahdiksi ja alkoivat laskeutua alas järven jäälle. Mutta tuskin he olivat päässeet sinne, kun Vabi pysähtyi kuin naulittuna, huudahti hämmästyksestä ja osoitti kädellään vastapäiseen metsään.
— Katsokaapa tuonne!
Satasen metrin päässä heistä seisoi hirsimökki miltei piilossa puiden keskellä. Jo näinkin kaukaa he voivat huomata sen asumattomaksi. Lumikinokset kohosivat korkeina sen seinänvierillä. Katolla ei ollut savupiippua. Ei missään näkynyt merkkiä asukkaista eikä mistään elollisesta.
Verkalleen he lähenivät majaa. Ilmeisesti tuo metsämaja oli hyvin vanha. Seinähirret olivat paikoin lahot. Mädänneellä katolla kasvoi tiheä ryhmä setrin- ja männynvesoja. Ovi, joka oli tehty kirveellä halkaistuista honkalaudoista ja aukeni järvelle päin, oli lukossa; myös ainoa ikkuna oli järvelle päin ja sitä peitti luukku.
Mukoki ravisteli ovea, mutta sepä ei ottanutkaan auetakseen.
Ilmeisesti se oli sisäpuolelta vankasti teljetty.
Uteliaisuus muuttui nyt ihmetykseksi.
Kuinka voi oven ja ikkunan sulkea sisäpuolelta, jos kerran sisällä ei ollut ketään?
— Tuopa tuntuu merkilliseltä, vai mitä? kysyi Vabi hiljaa.