Mukoki oli laskeutunut polvilleen ja painanut korvansa kiinni oveen. Hän ei kuullut sisältä hiiskahdustakaan. Sitten hän potkaisi lumikengät jalastaan, tarttui vyökirveeseensä ja kävi ikkunaluukkujen kimppuun.
Kymmenkunta iskua riitti; ne putosivat kappaleina lumeen. Vanha intiaani katsoi epäluuloisesti sisään. Tympeä, tukahduttava ilma virtasi sieltä hänen sieraimiinsa, mutta ääntäkään ei kuulunut. Sitten hän työnsi päänsä ja hartiansa ikkunasta, ja kun hänen silmänsä tottuivat mökissä vallitsevaan pimeyteen, hän rupesi työntymään aukosta sisään. Puolimatkassa hän äkkiä pysähtyi.
— Pidä kiirettä, Muki, hoputti Vabi hänen selkänsä takaa.
Mutta vanha intiaani ei vastannut. Kokonaisen minuutin hän kyyrötti vyötäisiään myöten ikkuna-aukossa liikkumattomana kuin kivi, äänettömänä kuin kuolema.
Sitten hän hyvin verkalleen — tuuma tuumalta aivan kuin peläten herättää jotain sisäpuolella nukkuvaa olentoa — laskeutui takaisin lumelle. Kun hän kääntyi nuoriin tovereihinsa päin, oli hänen kasvoillaan ilme, jollaista ei edes Vabi ollut vielä koskaan niillä nähnyt.
— Mitä siellä on, Mukoki?
Vanha soturi läähätti aivan kuin haukkoakseen raitista ilmaa.
— Siellä olee — kakskymmentä tuhatta kuollutta miestä! hän vastasi.
7.