Hyvän aikaa Vabi ja Rod tuijottivat silmät suurina iäkkääseen toveriinsa, ällistyneinä hänen omituisesta ilmeestään.
— Kakskymmentätuhatta kuollutta miestä, toisti vanha soturi. Hän kohotti kättään vahvistaakseen väitettään ja pyyhkäistäkseen samalla hämähäkinseittejä kasvoiltaan. Pojat näkivät käden vapisevan, ja sitäkään ei Vabi ollut vielä koskaan huomannut Mukokista.
— Huh!
Seuraavassa tuokiossa riippui jo Vabikin ikkunassa, pää ja hartiat sisäpuolella kuten Mukokilla äsken. Vähän ajan perästä hän vetäytyi jälleen ulos, ja katsahtaessaan Rodiin hän naurahti eriskummallisesti. Hänkin oli nähtävästi säikähtänyt vaikka ei niin paljon kuin Mukoki, joka oli jo valmistanut häntä kohtaamaan jotakin tavatonta.
— Kurkistapas sinäkin, Rod!
Hiukan epäröiden valkoinen poika lähestyi mustana ammottavaa aukkoa. Omituinen arkuus valtasi hänet — pelkoa se ei juuri ollut, mutta aavistusta jostakin kammottavasta. Hitaasti hän työnsi päänsä sisäpuolelle. Siellä oli pimeätä kuin säkissä. Mutta vähitellen esineet rupesivat erottumaan hämärästi. Hän näki edessään mökin toisen pitkän seinän. Sen vierellä oli pöytä, jonka päät haihtuivat pimentoon, ja pöydän vieressä oli jonkinlainen kasa, jota hän ei voinut selvään erottaa; kasaa vasten oli kumossa tuoli, jonka selkälaudalla riippui vanhan vaaterääsyn tapaista.
Hänen päänsä työntyi syvemmälle mökin sisään. Ulkopuolella seisovat Vabi ja Mukoki kuulivat hänen päästävän hämmästyneen, puolittain tukahtuneen huudon. Hänen kätensä tarrautuivat ikkunanpieliin. Kuin lumottuna hän tuijotti olentoon, joka oli miltei hänen kätensä ulottuvilla.
Ikkunanpieltä vasten nojasi olento, joka puolisen vuosisataa sitten tahi kauemminkin oli ollut elävä ihminen! Nyt siitä oli jäljellä ainoastaan luuranko, aavemainen, kamala luuläjä, jonka tyhjät silmäkuopat kimaltelivat himmeästi ikkunasta virtaavassa hämärässä valossa ja jonka huuleton hammasrivi irvisteli suoraan häntä kohti!
Rod pudottautui alas, kelmeänä ja koko ruumis vapisten.
— Minä näin vain yhden! hän läähätti muistaen Mukokin sanat.