Vaistomaisesti kaikki kolme kumartuivat jälleen ensimmäisen luurangon puoleen. Toinen sen pitkistä käsivarsista nojasi astiaan, joka joskus oli ollut sanko, mutta jonka laudat jo ammoin sitten olivat lahonneet ja luhistuneet kokoon vanteiden väliin. Sormet olivat vieläkin nyrkissä ja pitelivät tiukasti tuohenpalasta. Vasen käsivarsi riippui sivulla; tarkasti tutkiessaan samanpuoleista kylkeä keksi Mukoki suureksi tyytyväisyydekseen lyhyen, nirhamaisen kolon yhdessä kylkiluussa.
— Kas tähän kuolema tuli! hän huudahti. Pistää julmettu puukko toisen kylkeen. Huono tapa kuolla! Paljon kärsii — ei aina kuole kohta. Kehno tapa tappaa toinen.
— Huh! Rodia puistatti. Tätä tupaa ei ole tuuletettu varmaan sataan vuoteen. Lähdetään ulos!
Lähtiessään Mukoki otti tuolin vieressä viruvasta luukasasta pääkallon.
— Koira! hän mutisi. Ovi kiinni — ikkuna tukossa — miehet tappelee — molemmat kuolee! Koirapaha kuolee nälkään!
Heidän palatessaan harjulle, missä Susi vartioi kuormakelkkaa, Rodin mielikuvitus rakenteli kuvaa siitä kammottavasta tapaussarjasta, jonka näyttämönä tuo vanha metsämaja oli kauan sitten ollut. Mukokin ja Vabin mielestä luurankojen löytyminen oli kolkkoudessaankin vain vähäpätöinen tapaus, pieni katkelma erämaiden jatkuvasta murhenäytelmästä. Mutta Rodille tämä karmea löytö oli traagillinen ja järkyttävä elämys.
Hän kuvitteli mielessään yksinäisessä metsämajassa käytyä kaksintaistelua. Hän näki miesten riitaantuvan ja ryntäävän toistensa kimppuun, hän oli miltei tuntevinaan sen hirvittävän iskun, jonka jälkeen toinen miehistä lysähti hengettömänä maahan ja toinen vetäytyi riemuitsevana, verta vuotaen istumaan seinän vierelle.
Entä koira! Mikä osuus sillä oli ollut ottelussa? Ja sitten, päiväkausia, kenties viikkokausia oli eläinparka ollut teljettynä yksinäiseen sydänmaan mökkiin kuolleiden isäntiensä kanssa, nälkäisenä ja janoisena, kunnes sekin tuntien kuoleman tulevan oli käpristynyt kokoon lattialle ja heittänyt henkensä. — Mutta mistä miehille oikein oli tullut riita? Roderick päätteli kammottavan taistelun tapahtuneen öiseen aikaan, koskapa ovi oli ollut teljettynä ja ikkunaluukut vedettyinä kiinni. Hänen ajatuksensa askartelivat ahkerasti tuon kaamean ongelman selvittämiseksi.
Vasta kummun huipulla hänet tempaistiin kirkkaaseen todellisuuteen. Vabi, joka oli jo käynyt valjaisiin kelkkaa vetämään, oli hilpeällä tuulella.
— Tuo metsämökki on oikea löytö! hän huudahti Rodin tullessa. Meiltä olisi mennyt ainakin kaksi viikkoa sellaisen rakentamiseen. Eikös tämä ollut meille onnenpotkaus?