Vabi juoksi takaisin ovelle ja vihelsi. Mökin viereen laitetusta kopistaan vastasi kesy susi murisevasti vinkuen. Jälleen hän vihelsi kymmenen, kaksikymmentä kertaa, mutta ei saanut vastausta järven takaa. Paljon nopeammin kuin äsken Mukoki juoksi nuori intiaani järven yli ja kunnaan huipulle. Mukoki oli kadonnut jäljettömiin valkeana ja salaperäisenä kimaltelevaan erämaahan, joka ulottui hänen jalkojensa juuresta silmänkantamattomiin.
Kun Vabi jälleen palasi pirttiin, oli Rod laittanut räiskyvän valkean rautauuniin. Vabi istahti sen viereen ja lämmitteli sinisiksi kohmettuneita käsiään.
— Huh! Onpa siellä aika pakkanen! hän sanoi väristen. Hän naurahti hiukan epävarmasti, mutta hänen katseessaan oli tuttua leikillisyyttä. Sitten hän yhtäkkiä kysäisi:
— Kertoiko Minnetaki sinulle koskaan jotain merkillistä Mukokista,
Rod?
— Ei sen enempää kuin mitä sinä itsekin olet kertonut.
— No niin, joskus sattuu käymään niin, että Mukoki saa jonkinlaisen hulluudenpuuskan, joutuu hiukan pyörälle päästään. En ole koskaan päässyt oikein selville, onko hän silloin todella järjiltään vai ei. Välistä luulen että hän on ja välistä en. Mutta aseman intiaanit uskovat hänen joskus tulevan hulluksi raivosta susia kohtaan.
— Susiako? huudahti Rod ihmeissään.
— Niin, susia juuri. Ja hänellä on kyllä syytäkin. Monta vuotta sitten, niihin aikoihin jolloin sinä ja minä olimme juuri syntyneet, oli Mukokilla vaimo ja lapsi. Äitini ja toisetkin aseman asukkaat sanovat, että hän oli aivan hullaantunut pikkuiseensa. Hän istui päiväkaudet mökissään leikkien lapsukaisensa kanssa ja opettaen sille metsänkävijätaitoja, ja kun hän lähti metsästämään, hänellä oli lapsi usein repussa selässään, vaikka se oli vasta pikkuinen parkusuu. Hän oli onnellisin intiaani koko tienoolla ja samalla kaikkein köyhimpiä. Eräänä päivänä Mukoki toi myymälään vähäisen käärön nahkoja ja vaihtoi niillä, kuten äiti kertoi, miltei yksinomaan lapsen tarvikkeita. Hän saapui asemalle myöhään illalla ja toivoi pääsevänsä palaamaan seuraavan päivän puolivälissä, jotta joutuisi kotiin ennen pimeän tuloa. Mutta jokin asia viivytti häntä, niin että hän pääsi lähtemään vasta ylihuomisaamuna. No niin, myöhään saman päivän iltapäivällä, jolloin hänen oli alkuaan määrä palata kotiin, hänen vaimonsa kääri lapsen selkäreppuun ja lähti häntä vastaan. Sitten…
Vangitun suden kopista kuuluva vaikeroiva ulina keskeytti Vabin hetkiseksi.
— No niin, vaimo lähti lapsensa kanssa taipaleelle eikä tietysti tavannut miestään. Ja matkalla, niin asemalla kerrotaan, vaimo lienee kaatunut ja loukannut itseään, niin että kulku kävi hänelle vaikeaksi. Joka tapauksessa kävi niin, että palatessaan seuraavana päivänä asemalta Mukoki löysi vaimonsa ja lapsensa taipaleelta susien puoleksi syöminä. Siitä päivästä lähtien Mukoki muuttui kerrassaan. Hänestä tuli koko pohjanperän suurin sudenpyytäjä. Kohta tuon perhettään kohdanneen onnettomuuden jälkeen hän muutti asumaan asemalle, ja siitä lähtien hän ei ole jättänyt Minnetakia ja minua. Joskus pitkien väliaikojen jälkeen, kun talviset yöt ovat pisimmät ja kuu kirkkaimmillaan ja ulkona paukkuva pakkanen, näyttää Muki parka saavan raivokohtauksen. Hän sanoo sellaista yötä 'susiyöksi'. Ei mikään voi pidättää häntä lähtemästä ulos, ei kukaan saa häntä puhumaan, eikä hän kärsi silloin ketään seurassaan. Silloin hän tarpoo mailin toisensa jälkeen pitkin saloja. Mutta aina hän palaa takaisin. Ja palatessaan hän on yhtä terve ja järkevä kuin sinä ja minä; ja jos kysyt häneltä missä hän on ollut, niin hän sanoo käyneensä katsastamassa, olisiko ollut mitään ammuttavaa.