Ja kun vanha intiaani palasi pöytään, hän sanoi hyvin viattomasti:
— Eikö meidän olisi parasta hajaantua tänä aamuna eri teille, vai mitä arvelet, Muki? Minusta näyttää siltä, että meillä on kaksikin mainiota mahdollisuutta minne asetella ansoja — ensiksikin harjun taakse, missä tuo puro leikkaa uransa itään päin, ja sitten sen toisen puron vartta pitkin, joka juoksee mäkimaiden halki pohjoista kohti. Mitäs tuumit?
— Hyvä! rykäisi vanha metsästäjä. Te kaksi lähteä pohjoista kohti — minä ottaa harju.
— Eipäs vaan te ja minä lähdemme harjulle ja Vabi lähtee yksinään pohjoiseen, pyysi Rod hartaasti. Minä tahdon lähteä teidän kanssanne, Mukoki!
Mukoki oli ilmeisesti hyvillään valkoisen nuorukaisen valinnasta, ja hän irvisteli ja hihitti ja rupesi kertomaan vähän laajemmalti suunnitelmistaan. Sovittiin, että kaikki yhtyisivät jälleen metsäsaunalla aikaisin iltapäivällä, sillä vanha intiaani piti varmana, että he saisivat ensimmäiset sutensa yöllä.
Rod pani merkille, ettei Susi saanut ollenkaan aamiaista, ja hän arvasi helposti syyn siihen.
Ansoja käytiin sitten jakamaan. Kauppa-asemalta oli niitä tuotu kolmea eri kokoa — viisikymmentä pientä vesikoille, näädille ja muille pienille turkiseläimille, viidettoista ketunraudat ja yhtä monet isommat ilveksille ja susille. Vabi varusti mukaansa kaksikymmentä pientä ansaa sekä neljät ketun- ja neljät sudenraudat, ja Rod ja Mukoki ottivat yhteensä neljäkymmentä ansaa. Karibun lihan jäännökset leikeltiin sitten viipaleiksi ja jaettiin pyytäjäin kesken syöteiksi.
Aurinko oli juuri ruvennut pilkistämään esiin metsänreunan takaa, kun metsästäjät lähtivät leiriltä. Kuten Mukoki oli ennustanut, oli tulossa ihana talvipäivä, tuollainen pilvetön, kirpeä pakkaspäivä, jolloin intiaanit luulevat Suuren Hengen riistävän koko muulta maailmalta auringonvalon antaakseen sen paistaa yksinomaan heidän saloilleen. Lähikukkulalta Rod katseli kimaltelevien metsien ja järvien yli äänettömänä ja lumoutuneena, mutta vain hetkeksi pyytäjät pysähtyivät siellä, sitten he hajaantuivat eri tahoilleen.
Kukkulan juurella Mukoki ja hänen valkoinen toverinsa tulivat purolle, jonka vartta he lähtivät seuraamaan. Parisataa metriä astuttuaan vanha intiaani pysähtyi ja osoitti kaatunutta puunrunkoa, joka oli kaartunut sillaksi puron yli. Tukkia peittävä lumikerros oli täynnä pienoisia jalanjälkiä. Mukoki katseli niitä kotvan aikaa, loi tarkastelevan silmäyksen edemmäksi eläinten polulle ja rupesi sitten irrottamaan selkäreppuaan.
— Vesikko! hän selitti.