— Keväällä tuolla hirmusti karhuja, hän selitti.
Mutta Rod ei joutanut ajattelemaan karhuja. Jälleen pyöri kulta hänen aivoissaan. Ehkäpä juuri tuo jylhä ja pimeä rotko kätki sen kallisarvoisen salaisuuden, joka oli kuollut noiden kahden kullanetsijän mukana puoli vuosisataa sitten.
Rotko olikin kuin omiaan salaisuuden hautapaikaksi — sinne ei päivä paistanut eikä kuu kumottanut; jylhät vuoriseinät suojelivat sitä taivaan tuulilta; siellä vallitsi ikuinen kuoleman rauha ja hiljaisuus; arkaillen ja aivan kuin varkain pujotteli purokin polveilevaa uraansa sen pohjalla.
Olikohan vainajien salaisuus haudattu tuohon rotkoon?
Yhä uudelleen Rod teki itselleen tuon kysymyksen tarpoessaan Mukokin kintereillä kotimökille, ja mitä useammin hän sitä toisteli, sitä lähemmäksi hän luuli tulevansa vastausta, kunnes viimein merkillinen, sykähdyttävä varmuus pani hänen verensä kuumana kiehumaan. Tarttuen kiivaasti toveriaan käsivarteen hän viittasi taakseen ja sanoi:
— Mukoki — se kulta löydettiin tuolta noiden kahden jyrkänteen välistä!
9.
SUSI KOSTAA HEIMOLAISILLEEN
Siitä hetkestä alkaen Roderick Drew oli oudon, vastustamattoman mielihalun lumoissa. Hän olisi kernaasti luopunut talvisesta metsästyksestäkin noudattaakseen kokonaan tuota mielihalua — kulta-aarteen etsimistä. Hän oli nyt täysin selvillä vanhan metsämökin, luurankojen ja pukinnahkapussin sisällön tarinasta.
Nuo luurangot olivat aikoinaan olleet eläviä miehiä. He olivat löytäneet kultasuonen — paikan, josta he olivat omin käsin korjanneet pussissa olleet kultanokareet. Ja tuo löytöpaikka oli jossakin lähellä.