Rod ja Mukoki tuijottivat ällistyneinä nuoreen intiaaniin.
— Se on 35 kaliberin Remington, jatkoi Vabi, ja se on automaattikiväärin hylsy. Sellaisia aseita on vain kolme kappaletta näillä seuduilla. Minulla on yksi, Mukokilla toinen — kolmas oli se, jonka Rod menetti Vungan miesten kanssa tapellessamme!
Peuranpaistikimpale uhkasi jo palaa, ja Mukoki siirsi sen joutuin pöydälle. Äänettöminä kaikki kolme istuivat aterialle.
— Vungan miehet ovat siis jäljillämme, sanoi Rod vihdoin.
— Sitähän minäkin olen miettinyt koko iltapäivän, vastasi Vabi. He ovat selvästi vuoren tällä puolen, tai ovat ainakin aivan äskettäin käyneet täällä. Mutta en usko heidän tietävän meistä mitään. Heidän polkunsa kulki lähes viiden mailin päässä täältä, ja se oli ainakin kaksi päivää vanha.
— Oliko heitä monta? kysyi Rod.
— Vain kolme miestä. He olivat taivaltaneet pohjoista kohti, ja kun seurasin heidän jälkiään taaksepäin, huomasin heidän tulleenkin pohjoisesta. Minä luulen, että he olivat aivan sattumalta metsästysretkellä poikenneet näin kauas etelään. Nyt he ovat menneet takaisin leirilleen enkä usko heidän tulevan enää näille seuduin.
Mukoki nyökkäsi; Vabin selitys tuntui hänestä oikealta. Siitä huolimatta uutinen kiihdytti kaikkien mieltä.
Aterian aikana punottiin sotasuunnitelmaa. Metsästäjät eivät aikoneet jäädä ristissä käsin odottelemaan vungien hyökkäystä. He päättivät pitää vihollista jatkuvasti silmällä ja ryhtyä itse hyökkäykseen mikäli tilanne niin vaati.
Aurinko oli juuri laskemassa etäisten lounaisten harjujen taa, kun metsästäjät lähtivät jälleen leiriltä. Susi ei ollut edellisestä illasta lähtien saanut mitään syödäkseen, ja sen levottomat liikkeet ja kärsimättömästi pälyilevät silmät kertoivat sen olevan nälissään. Mukoki kiinnitti tyytyväisenä toisten huomion noihin oireisiin.