Aikainen iltahämärä oli jo laskeutunut, kun nuo kolme metsästäjää saapuivat sille paikalle, jossa Rod oli ampunut uroshirven. Hänen kantaessaan pyssyjä ja selkäreppuja kiskoivat Mukoki ja Vabi hirvenraadon välissään suunnattomalle lattealle paadelle. Useita näreitä katkottiin ja hirvenraato hinattiin nahkahihnalla kallion kylkeä ylös, kunnes se varmasti lepäsi lattealla harjalla.
Raadon kaulasta johdettiin hihna kalliolta setrimännikköön, jossa metsästäjäin oli määrä väijyä. Kahteen setriin rakennettiin katkotuista näreistä noin neljän metrin korkeuteen hät'hätää kolme lavaa, joilla metsästäjät voivat mukavasti oleilla tulematta itse huomatuiksi. Pimeän tullessa oli sadinkin valmis, erästä yksityiskohtaa lukuunottamatta, jonka suorittamista Rod seurasi suurella mielenkiinnolla.
Vaatteidensa sisäpuolelta Mukoki otti esiin verellä täyttämänsä pullon, jota hän oli pitänyt lämpimänä ruumistaan vasten. Kolmannen osan sen sisällöstä hän kaatoi kallion harjalle ja lumeen sen juurelle. Lopun hän tiputti pisara pisaralta nevalle ja tasangolle vieville jäljille.
Sitten metsästäjät palasivat Suden luo, joka oli köytetty kiinni puoliväliin harjunrinnettä. Erään ison kallion suojaan rakennettiin vähäinen nuotio, ja metsästäjät kuluttivat aikaa paistamalla ja syömällä peuranlihaviipaleita ja kertaamalla jälleen muistissaan päivän kaikki tapahtumat.
Vasta kello yhdeksän korvissa nousi kuu kumottamaan korven ylitse. Rod ei lakannut ihmettelemästä tätä pohjolan öiden suurta lamppua. Se hiipi lieskuvana, punaisena tulipallona esiin metsänreunan takaa, sumun ja autereen ollenkaan himmentämättä sen yksinäistä uraa näillä talottomilla taipaleilla; ja kohotessaan se kadotti verenkarvaisen värinsä, kunnes helotti leppeästi kullan- ja hopeanhohtoisena. Koko alla oleva maailma tuntui käyvän valoisaksi. Silloin Mukoki viittasi toisia seuraamaan ja lähti Susi rinnallaan astumaan rinnettä alas.
Kiertäen avarassa kaaressa lattean paaden taakse Mukoki seisahtui noin seitsemän metrin päähän hirvenraadosta ja solmi Suden kiinnitysköyden puuhun.
Vangittu eläin rupesi heti näyttämään kiihtymyksen merkkejä. Se tepasteli hermostuneesti edestakaisin, nuuski ilmaa joka suunnalle, ja sen leukaperät loksahtivat muristen kiinni. Sitten se haistoi lumelle tiputettua verta.
— Tule, kuiskasi Vabi nykäisten Rodia käsivarteen. Joudu — varovasti!
He hiipivät pihtakuusien pimentoon ja katselivat äänettöminä Sutta. Se seisoi nyt ruumis jäykkänä ja nuuski veritäpliä. Sen pää oli vihaisesti huiskivan hännän tasalla, korvat olivat luimussa ja sieraimet vainusivat kiihkeästi tuota outoa, hurmaavaa hajua, joka lehahti kuutamoisen maiseman halki. Sen väräjävissä sieraimissa oli veren hajua.
Pikainen mielijohde sai sen vilkaisemaan ymmällään taakseen, minne sen vangitsijat olivat jääneet. Mutta nämä olivat menneet menojaan. Se ei voinut nähdä eikä kuulla heitä. Se vainusi kyllä ihmisten läsnäolon, mutta tuo vainu oli sillä alituisesti, eikä se nytkään hämmentänyt sen mieltä. Veren haju sitä vastoin viehätti sitä — ja metsästyksen jännitys - metsästyksen, joka läheni joka hetki.