Se kyyristyi jälleen tarkastelemaan veriläikkiä. Se vainusi niitä kauempaakin edestään, ja metsästäjät voivat kuulla sen päästävän pitkän, matalan vikinän, joka tuntui päättyvän suden ulvontaan. Verijäljet houkuttelivat sitä saalista kohti. Se pureskeli raivoissaan nahkahihnaa, joka vangitsi sen alalleen, repi ja kiskoi sitä kuin vihainen koira ja unohti tykkänään pitkän kokemuksen antaman opetuksen.
Joka minuutti tuntui lisäävän sen kiihkoa. Se juoksi pitkin näreikön rintaa, ahmi suuntäydet veristä lunta, ja jokainen suullinen vei sen yhä lähemmäksi paadella makaavaa hirvenraatoa. Saalis oli jossain aivan lähellä. Eläimellinen vaisto ilmaisi sen vangitulle sudelle. Oh, mikä rajaton, värisyttävä himo sillä oli päästä tappamaan — tappamaan — tappamaan!
Se teki uuden ryntäyksen niin että lumi sen edessä pyrysi; raivoisasti se yritti murtautua irti pidättelevästä köydestä seuratakseen verensä iloista kutsua. Mutta taas oli ryntäys turha ja se jäi väristen ja surkeasti vikisten paikalleen.
Sitten se istahti köydelleen.
Hetkiseksi se käänsi nokkansa kirkkaalle taivaalle, pitkä kuono kohtisuoraan hartioita vastaan.
Sitten alkoi matala, vaikeroiva vikinä, samanlainen kuin käheä-äänisen koiran "kalman ulvonta" — mutta kohta tuo vikinä kasvoi voimakkaammaksi, pitemmäksi ja korkeammaksi, kunnes se kajahteli kunnailta ja tasangoilta saaliin jäljillä olevan suden metsästysulvontana, joka maanitteli korven nälkiintyneitä, harmaaturkkisia heimolaisia paikalle niin kuin torvensoittajan hälytyssoitto kokoaa aseveljiä taistelutantereelle.
Kolme kertaa kohosi tuo verta sykähdyttävä ulvonta vangitun suden kurkusta, ja ennen kuin sen kaiku oli ennättänyt kuolla, olivat metsästäjät kavunneet pihtakuusissa oleville ampumalavoilleen.
Sitten vasta herännyt korpi painui pahaenteiseen, aavistelevaan äänettömyyteen. Rod voi kuulla oman sydämensä rajun sykinnän. Hän unohti polttavan pakkasenkin. Hänen hermonsa värisivät kuin kireälle viritetyt viulunjänteet. Hän katsahti loputtomille tasangoille, jotka kimmelsivät valkoisina ja salaperäisen ihanina kuutamossa. Vabi tiesi paremmin kuin hän, mitä kohta tulisi tapahtumaan.
Ylt'ympäri korven laajan lakeuden oli kiirinyt Suden kutsuva, maanitteleva ääni. Alempana, missä järvi uinui jääpeitteensä alla, säikähti pelokas naaraspeura ääntä; harjun takana nosti iso uroshirvi sarviniekan päänsä ja tuijotteli ympärilleen taistelunhaluisena; puolen mailin päässä pysähtyi repolainen hiipiessään jäniksen perässä; ja siellä täällä kääntyivät Suden harmaaturkkiset heimolaiset poluiltaan kohti heille kajahtanutta merkkihuutoa.
Sitten katkesi äänettömyys. Matkojen päästä — ehkäpä kokonaisen mailinkin takaa — kajahti vastaushuuto, ja tuon äänen kuullessaan vangittu susi törmäsi jälleen pystyyn ja lähetti heimolaisilleen sanan, että se oli löytänyt veriset jäljet ja saalis oli lähellä.