Kuin kärpäset sokeripalan kimppuun syöksyivät nuo nälkiintyneet hurtat tappelemaan saaliista, ja silloin Mukoki antoi ampumiskäskyn.
Viiden sekunnin ajan valaisi harjunrinnettä aseiden suista välkähtävät tulenliekit, ja kahden pyssyn ja järeän Colt-pistoolin pamahdukset tukahtuivat petojen ulvontaan ja rähinään. Viisitoista laukausta oli ammuttu noina viitenä sekuntina, ja niiden jälkeen vallitsi jälleen pohjolan yön äänetön, ihana rauha. Kallion ympärillä oli hiljaista; kuului vain henkihieverissä viruvien eläinten läähätystä.
Puista kuului makasiiniin työnnettyjen luotien helinää.
Vabi puhkesi ensimmäisenä puhumaan:
— Tänään taisimmekin tehdä kelpo jälkeä, Mukoki!
Vastaamatta Mukoki kapusi alas puusta. Toiset seurasivat hänen perässään ja kiirehtivät kalliota kohti. Viisi hengetöntä ruhoa makasi lumella. Kuudes susi vetäytyi kallion taakse piiloon, mutta Mukoki lopetti sen päivät vyökirveellään. Seitsemäs oli juossut puolisensataa metriä pakoon, mutta verinen ura näytti tien ja kun Vabi ja Rod saapuivat eläimen luo, se tempoili jo henkitoreissaan.
— Seitsemän kappaletta! huudahti nuori intiaani. Tämä oli kaikkein parhaita saaliitamme. Sata ja viisi dollaria yhtenä yönä ei ole lainkaan huono ansio, vai mitä Rod?
Vabi ja Rod palasivat kallion juurelle vetäen sudenraatoa perässään. Mukoki seisoi kuutamossa liikkumattomana kuin kuvapatsas, katsellen tiukasti pohjoiseen. Hän viittasi lakeuden yli ja sanoi päätään kääntämättä:
— Katsoo!
Kaukana metsästäjät näkivät tulenlieskan kohoavan korkeuteen. Katkeamattomana säkenevirtana se kiipesi yhä ylemmäksi, kunnes värjäsi taivaanrannan kolkkoon loimuunsa, joka loi valjua kajastetta nevalle ja lakeuden puihin.