Neljännestuntia myöhemmin hän seisoi rotkon pohjalla, hengästyneenä mutta riemuiten. Hänen oikealla puolellaan nousi pieni setrimetsä korkeutta kohti; vasemmalla puolella oli vain jylhiä, mustia kallioita. Ja hänen jalkojensa juuressa lirisi pieni joki, jolla oli niin tärkeä osa hänen kultahaaveissaan.
Vähän matkan päässä hänen edessään oli kolkko ja synkkä rotkon osa, jonne ei päivä koskaan paistanut ja johon hän oli niin usein kurkistanut pohjoiselta reunamalta. Edetessään askel askelelta sen synkkään syliin, silmät terävinä ja hermot jännittyneinä, hän kuvitteli tunkeutuvansa lumottuun maahan, jota kenties tälläkin hetkellä aaveina vartioivat ne kaksi miestä, joille aarre oli tuottanut kuoleman.
Yhä lähemmäksi toisiaan vetäytyivät hänen päänsä päällä olevat reunamat. Ainoatakaan päivänsädettä ei tunkeutunut rotkon jylhyyteen. Ei kuulunut linnun ujerrusta; ainoastaan puron yksitoikkoinen lorina häiritsi painostavaa hiljaisuutta. Kaikki oli kuin kuollutta.
Yhtäkkiä kajahti rotkon pimeydestä jyrähtävä ääni, joka sai hänet hätkähtäen pysähtymään ja viemään pyssyn puolitiehen poskelleen. Mutta sitten hän näki, että säikyttäjä oli ollut vain iso pöllö, ja jatkoi tyyntyneenä kulkuaan.
Tavan takaa hän pysähtyi puron reunalla ja otti kourallisen pohjasoraa, ja hänen sydämensä löi rajusti, kun hän näki jotain kiiltävää. Joka kerta hän huomasi erehtyneensä, mutta ei silti antanut pettymykselle valtaa: täällä oli kultaa — jossakin. Hän oli siitä yhtä varma kuin että hän itse eli ja hengitti. Kaikki oli omiaan saamaan hänet vakuuttuneeksi siitä; halkonaiset ja murskautuneet vuoriseinämät, joita puro oli huuhdellut ja murentanut jo ammoisista ajoista lähtien, leveät sorareunusteet puron varsilla — kaikki tyynni, yksinpä rotkon salaperäinen kalmantunnelmakin.
Tämä selittämätön salaperäisyys, joka värisi ilmassa, pani nuorukaisen astelemaan varovaisesti ja äänettömästi eteenpäin, aivan kuin pelkkä jalkojen risahdus olisi voinut herättää mitä hirmuisimpia vihollisia. Ja varovaisen käyntinsä ansiosta hän pääsi lähelle jotakin elävää olentoa säikyttämättä sitä. Viitisentoista metrin päässä itsestään hän näki jonkin liikkuvan paasien välissä. Se oli kettu. Ennen kuin eläin ehti havaita häntä, oli hän tähdännyt ja laukaissut.
Laukaus synnytti hirvittävät kaiut. Ne vyöryivät jylhästi jyristen ja yhä kasvaen rotkoa pitkin, niin että hän jo vähän värisi seistessään siinä vuoriseinien pimennossa. Vasta kun kaiut olivat vihdoin kokonaan hälvenneet, hän rohkeni lähestyä hangelle kellistynyttä saalista. Se ei ollut punakettu. Eikä mustakettukaan. Se ei ollut…
Hänen sydämensä löi rajusti. Tuo hänen jaloissaan verissään viruva eläin oli kaunein mitä hän oli milloinkaan nähnyt — ja sen paksun mustan turkin pisimmät karvat välkähtivät hopealta.
Silloin kajahti kaameassa rotkossa äänekäs ilonhuuto.
— Hopeakettu!