Rod oli huutanut tuon sanan ääneen. Viisi minuuttia hän seisoi katsellen saalistaan. Hän nosti sen ylös valjua valonkumotusta vasten ja silitti sen turkkia. Päättäen siitä, mitä Vabi ja Mukoki olivat hänelle jutelleet, hän tiesi että tämän siron eläimen silkkitalja oli kallisarvoisempi kuin kaikki heidän tähänastiset saaliinsa yhteensä.
Hän ei ruvennut nylkemään kettua, vaan pisti sen selkäreppuunsa ja lähti uudelleen kultaa etsimään.
Hän oli jo ennättänyt sivuuttaa ne rotkon tienoot, joita hänen oli tähän asti onnistunut nähdä jyrkänteen reunalta. Yhä jylhemmäksi ja villimmäksi kävi tämä maanalainen maailma. Toisinaan vuoriseinät näyttivät yhtyvän korkealla hänen päänsä päällä; jättiläismäisinä, kammottavina väijyivät joka haaralla yön varjot.
Mahtavassa, kolkossa ympäristössä Rod aivan unohti ajan kulun. Mailin toisensa perään hän tarpoi eteenpäin. Hänellä ei ollut halua edes syödä. Vain kerran hän pysähtyi juomaan purosta. Ja katsahtaessaan viimein kelloonsa hän näki ihmeekseen sen jo olevan kolme iltapäivällä.
Nyt oli jo liian myöhäistä palata erämajaan. Tunnin kuluessa rotkon hämäryys tihenisi aivan yön pimeydeksi. Niinpä Rod pysähtyi ensimmäiseen sopivaan leiripaikkaan, heitti kantamuksen selästään ja rupesi ensi työkseen rakentamaan itselleen havumajaa punasetrien oksista ja vesoista. Vasta kun se oli valmistunut ja polttopuuta hankittu riittävästi yön varalle, hän kävi laittamaan illallista. Hänellä oli pannu mukanaan, ja pian nousi ilmaan virkistävä kahvin ja peuranpaistin lemu.
Yö oli laskeutunut kallioseinien väliin, kun Rod istahti illallisensa ääreen.
11.
ROD NÄKEE UNTA
Värisyttävä yksinäisyyden tunne hiipi nuoren seikkailijan mieleen. Syödessäänkin hän koetti lävistää katseillaan ympäröivää pimeyttä. Pieninkin risahdus sai hänet säpsähtämään. Hän ei ollut pelkuri, ainakaan hän ei uskonut olevansa. Mutta sittenkin tuo rajaton, miltei julma äänettömyys, pelkkä tietoisuus siitä että hän oleili yksinään paikassa, minne ei ihmisjalka ollut astunut kokonaiseen puoleen vuosisataan, järkytti hänen hermojaan. Mitä kummia salaisuuksia tämä rotko mahtoikaan kätkeä? Mitä kaikkea täällä saattaisikaan tapahtua — täällä, missä kaikki oli niin eriskummallista, niin karmeata, niin erilaista kuin maan päällä?
Rod yritti nauraa hermostuneisuudelleen, mutta hänen oma äänensä kuului hänestä kaamealta. Se aiheutti luonnottomasti väreileviä kaikuja — matala, ontto naurun irvikuva kajahti vastaan kiviseinistä; oikea naurun kummitus, Rod ajatteli, ja se sai hänet painautumaan hyvin lähelle nuotiota.