Ja kun Rod pinottuaan tuleen uutta syttyä ryömi havumajansa lämpimään, hän tunsi nimetöntä pelkoa. Häntä ei lainkaan nukuttanut, hän ei tajunnut edes väsymystä; hän tunsi olevansa vain rajattoman yksinäinen kummitusrotkon kolkon autiuden keskellä.

Parhaalla tahdollaankaan hän ei saanut pois mielestään metsämajasta löydettyjä luurankoja. Kauan, kauan aikaa sitten nuo luurankomiehet olivat laskeutuneet tähän samaan rotkoon.

He olivat juoneet samasta purosta kuin hän, he olivat kavunneet samojen kallioiden yli kuin hän, ja he olivat ehkä leiriytyneet samaan paikkaan kuin hänkin nyt! Hekin olivat kuulostelleet jylhän äänettömyyden kuiskailuja, tuijotelleet nuotionsa lepattelevaan loimuun — ja he olivat löytäneet kultaa!

Jos Rod tänä tuokiona olisi kyennyt loihtimaan, hän olisi mielellään loihtinut itsensä toveriensa luo metsämajaan. Hän heristi korviaan. Jostakin kaukaa samalta suunnalta, josta hän aamulla oli tänne tullut, kuului yksinäinen, valittava, miltei nyyhkyttävä huuto.

— Alloo — alloo — alloo!

Se kuulosti aivan kaukaiselta ihmisääneltä, mutta Rod tiesi, että se oli "ihmispöllön" öinen huuto. Sen kaiut uusiutuivat yhä pehmoisempina, kunnes koko musta autius hänen ympärillään tuntui olevan täynnä noita aavemaisia ääniä.

— Alloo — alloo — alloo!

Poikaa värisytti, ja hän laski pyssynsä kaiken varalta polvilleen. Pyssy antoi kantajalleen ihmeen turvallisen tunteen. Rod hyväili sitä käsissään, hankasi sen piippua kintaallaan, kiillotti sen perää, joskus aamuyöllä hän nukahti pidellen pyssyä yhä tiukasti käsissään.

Rod näki tukalaa, tuskallista unta, jossa hänen pelkonsa pukeutui julman todelliseen muotoon. Hän puolittain makasi, puolittain istui havuvuoteellaan, pää rinnalle vajonneena ja jalat ojennettuina nuotiota kohti. Tuon tuostakin hänen huuliltaan pääsi sekavia ääniä, ja välistä hän äkkiä kohosi kuin herätäkseen, mutta vaipui joka kerta taas alas puristaen yhä kiinni pyssystä.

Sitten alkoivat hänen unikuvansa saada kiinteämpää hahmoa. Hän oli jälleen seuraavinaan metsänelävien polkua ja tuli vanhalle erämajalle. Mutta tällä kertaa hän oli yksin. Mökin ikkunaluukku oli auki, mutta ovi oli teljetty tiukasti sisältäpäin. Hän läheni varovaisesti. Mitä outoja ääniä kuuluikaan sisältä — aivan kuin luita olisi kalisteltu yhteen!