Vabin käytös muuttui oitis vilpittömän myötätuntoiseksi.
— Kyllä arvaan että sinua väsyttää, Rod. Olet tietysti myös kuolemassa nälkään. Me laitamme päivällisen tuotapikaa. Hei, Muki, pistäpäs paisti pannuun, ole kiltti.
Liedeltä alkoi kohta kuulua pannujen ja kattilain helinää, ja nuori intiaani läimäytti Rodia iloisesti selkään kiiruhtaessaan kattamaan pöytää. Hän oli ilmeisesti hyvillään ja päästeli laulunpätkänkin leikatessaan leipää.
— Hauskaa että olet jälleen kotona, hän myönsi, sillä aloin jo vähän hätäillä kun viivyit. Meillä oli eilen ansoilla aikamoinen onni. Jälleen tuli uusi ristikettu ja kolme kärppää. Näitkö sinä matkallasi mitään?
— Etkö aio kurkistaa reppuun?
Vabi käännähti toveriinsa päin ja tuijotti häneen puolittain uteliaasti, puolittain epäilevästi hymyillen.
— Onko siinä mitään?
— Kuulkaas nyt, pojat, huudahti Rod innoissaan unohtaen tykkänään äskeisen päätöksensä. Minähän väitin, että tuolla rotkossa oli aarre, ja aarre siellä olikin. Minä löysin sen. Katsokaa reppuun, jos teitä haluttaa.
Vabi pudotti pöydälle veitsen, jolla hän oli juuri leikannut leipää, ja kävi repun luo. Hän kosketti sitä kenkänsä kärjellä, nosti sen sitten lattialta ja katsahti uudestaan Rodiin.
— Ethän vain laske leikkiä? hän kysyi.