Sanat sinkosivat hänen huuliltaan kuin pyssynsuusta.
Rod ei virkkanut mitään. Verkalleen hän kuljetti vapisevaa sormeaan karttaluonnoksella. Ensimmäinen sana oli käsittämätön. Seuraavasta hän voi erottaa vain yhden kirjaimen, josta ei ollut vähintäkään hyötyä. Ilmeisesti karttaa piirrettäessä oli käytetty heikompaa kirjoitusainetta kuin nimiä kirjoitettaessa. Hän seurasi edelleen ensimmäistä suoraa mustaa viivaa, ja siinä kohdassa, missä se yhtyi mutkittelevaan viivaan, voi selvästi lukea kaksi sanaa:
— Toinen koski.
Hiukan sen alapuolella Rod voi erottaa kirjaimet K, L ja M; kaikki muu oli nyhjäytynyt pois.
— Tuo tarkoittaa varmastikin kolmatta koskea, hän huudahti kiihkeästi.
Siinä kohdassa karttaluonnoksen karkeat viivat loppuivat tykkänään, ja alareunassa oli kartan ja nimikirjoitusten välissä tuo äsken mainittu tyhjä tila, jossa ilmeisesti oli ollut kirjoitusta. Tämä kirjoitus olisi epäilemättä ilmaissut kullan löytöpaikan.
Rod katsahti ylös pettyneenä. Hän tiesi, että hänellä oli kädessään kaikki mitä enää oli jäljellä suuren salaisuuden ratkaisusta. Mutta hän oli entistäkin enemmän ymmällään. Jossakin päin näillä rajattomilla sydänmailla oli kolme koskea, ja jossakin kolmannen kosken vaiheilla tuo englantilainen ja nuo kaksi ranskalaista olivat löytäneet kultaa. Siinä kaikki, mitä hän sai selville. Rotkossa hän ei ainakaan ollut nähnyt minkäänlaista koskea, eivätkä he olleet tavanneet sellaista muuallakaan metsästys- ja ansanasetteluretkillään.
Vabi katsahti häneen hyvin miettiväisenä. Äkkiä hän sieppasi tuohen käteensä ja tarkasteli sitä läheltä. Hänen kasvoilleen levisi vähitellen punerrus, hänen silmänsä rupesivat loistamaan, ja vihdoin hän päästi kiihkeän huudahduksen.
— Taivaan tasakäpälät, luulenpa että me voimme nylkeä tämän! Katsos tuota, Muki! Hän työnsi tuohipalan aivan vanhan intiaanin nenän eteen. Mukokin kädet rupesivat vapisemaan.
— Koivuntuohessa on päällekkäin monta kerrosta, ja jokainen kerros on ohut kuin kaikkein ohuin paperi, Vabi selitti Rodille Mukokin hypistellessä tuohipalan reunaa. Jos meidän onnistuu nylkeä tästä tuohenkappaleesta päällimmäinen kerros ja sitten pidämme sitä valoa vasten, niin näemme selvästi jok'ainoan sille kirjoitetun sanan jäljen — vaikkapa se olisi kirjoitettu jo satakin vuotta sitten!