Rod kumartui myös katsomaan, ja häntä puistatti.
Hangella viruva ruumis ei ollut Vabin.
Se oli muu, outo, hirveän näköinen olento — jättimäinen intiaani, jonka jäsenet olivat kouristuneet kuolinkamppailussa — ja puolet pääkallosta oli ammuttu olemattomiin!
Kun hän jälleen silmäsi Mukokiin, liikkui vanha intiaani kuumien kekäleiden keskellä potkien niitä lumikengillään ja käännellen savuavia hirsiä pyssynsä perällä.
14.
VABIN VAPAUTTAMINEN
Rod oli vaipunut hangelle ruumiin viereen. Hänen hermojännityksensä oli lauennut, ja hän tunsi itsensä heikoksi kuin pieni lapsi. Hän seurasi Mukokin jokaista liikettä, näki tämän jokaisen katseen ja tuli miltei kipeäksi pelosta aina kun vanha soturi kumartui tutkimaan jotain esinettä.
Oliko Vabi saanut surmansa — ja palanut noiden raunioiden mukana?
Tuuma tuumalta Mukoki etsi. Hänen kenkänsä kuumentuivat; palavan nahan käry nousi Rodin sieraimiin; palavia hiiliä lenteli hänen jalkojensa ympärillä. Mutta vanha intiaani ei tuntenut kipua. Kaksi tunnetta oli täyttänyt kokonaan hänen sielunsa: rakkaus Minnetakiin, ja rakkaus Vabiguniin. Ja yksi ainoa vieras tunne voi tulla niiden tilalle — säälimätön, kyltymätön, villi kostonhimo.
Vungat olivat käärmeinä madelleet Vabin kimppuun. Hän tiesi sen. Ne olivat tavoittaneet hänet varkain, sillä he olivat pelkureita. Ehkä poika oli nyt kuollut, ehkä hänen hiiltynyt ruumiinsa virui jossakin näiden raunioiden keskellä!