MARIE, (kohottaa ääntään): Mitä?
GASTON, (huutaen): Mutta mitä sinä tahdot?
MARIE, (kovemmin): Minä kysyn sinulta tahdotko väkevämpää.
GASTON, (samaten). Tietysti (Marie kaataa) tahdoin sanoa, en.
MARIE: No, sitä pahempi, nyt on liian myöhäistä, kahvi on kaadettu ja se tulee juoda, kuka tietää ehkä se tekisi sinut vähän herttaisemmaksi.
GASTON, (tarttuu hänen käteensä): Herttaiseksi, enkö sitten ole herttainen? Sano, puhu, oletko nähnyt jossain — jonkun, josta pidät — jota rakastat enemmän kuin minua?
MARIE: No mitä vielä!
GASTON, (heltyen): Eihän niin — ethän, rakastathan omaa Gastoniasi, häntä yksin jakamattomasti. Marie aina viaton ja puhdas — eikö totta, mitä? (suutelee häntä kädelle).
MARIE: Mutta mitä sinä puhut — oletko mustasukkainen — varo, varo! viisaat sanovat sen tuottavan onnettomuutta!
GASTON: En, en, en — mustasukkainen, eihän minulla ole sitä vikaa, senhän hyvin tiedät — —