GASTON: Onko se numero, jota käytät sitten niin vaikea saada — (itsekseen) hän kauhistuttaa minua.
MARIE, (itsekseen): Mahdan olla punanen kuin kirsikka.
GASTON, (kiihkeästi): Kuule — Marie — (Marie katsoo häneen, Gaston yskii) Hm — hm!
MARIE: No, mitä!
GASTON, (muuttaa ääntä): Minä en pidä siitä, että sinä tällä tavalla menet kaupungille.
MARIE: Mitä pahaa siinä olisi!
GASTON: Tietystikin se on, jos ei pahaa, niin varomatonta. Sinä nuori, sievä nainen, voisit saada ikävyyksiä.
MARIE: No mitä vielä, olen tuhat kertaa tyytyväisempi, kun jos meillä olisi palvelija silmällä pidettävänä, ja mitä ikävyyksiä sitten heistä aina on. Muistatko sinäkin päivänä, jolloin tulit kotiin raivostuneena, kasvot käsiisi kätkettyinä, luulin silloin kattotiilien pudonneen ja satuttaneen pääsi.
GASTON: Niin kyllä, viisikymmentä tiiliä.
MARIE; Niin, sinun pankkiirisi vähensi silloin viisikymmentä francia kuukausipalkastasi, tasavaltaisista syistä — — sinä olit epätoivossa minun tähteni, sinä olet sentään niin hyvä ja rakastat minua liiaksi.