Nähdessään ison matkasirkan huolettomana lähenevän pitkin häkin verkkoa rukoilijasirkka vetäikse kouristuksen tapaan kokoon pelkoa herättävään asentoon. Sähköisku ei voisi tapahtua nopeammin kuin tämä asennon vaihdos. Ilmekin on sillä niin uhkaava, että vasta-alkava havainnontekijä tästä kaikesta säikähtyneenä tempaa äkkiä kätensä pois. Sirkan peitinsiivet aukenevat ja kääntyvät viistoon sivulle, lenninsiivet leviävät ja pingoittuvat selkäpuolelle kuin kaksi laajaa purjetta. Takaruumiin pää kiertyy kokoon, ojentuu taas ja painuu velttona alas. Nämä liikkeet ovat niin äkillisiä, että syntyy jonkinlainen suhahdus: puf, puf, joka muistuttaa koiraskalkkunan pyrstösulkien ääntä kiima-aikana tai säikähtyneen tarhakäärmeen suhinaa.
Seisten ylpeänä neljällä takimaisella jalallaan sirkka nostaa pitkän takaruumiinsa melkein pystysuoraksi. Raatelujalat ovat tähän saakka olleet kokoon taivutettuina ja rintaa vasten painettuina, nyt ne aukenevat pitkäksi pituuttaan, ojentautuvat eteen ristiin, joten rinnan alla piilossa olevat sotakoristeet, helmirivit ja valkopisteinen musta täplä paljastuvat Näitä kalleuksiaan ei sirkka näytä ennenkuin silloin, kun se tekeytyy taistelua varten pelättävän ja hirmuisen näköiseksi.
Tässä kummallisessa asennossaan liikkumattomana vahtii Mantis nyt heinäsirkkaa katse siihen suunnattuna, pää hiukan kallistuen aina sen mukaan miten saalis muuttaa paikkaansa. Tämän ilmeen tarkoitus on selvä: rukoilijasirkka tahtoo peloitella, hervaista kauhulla vahvan otuksen, joka lamauttamatta olisi liian vaarallinen.
Onnistuuko se siinä? Ei kukaan tiedä, mitä ajatuksia liikkuu hepokatin kiiltävässä päänupussa tai matkasirkan pitkulaisen naaman takana. Meidän silmämme ei voi huomata mitään mielenliikutusta niiden muuttumattoman naamion alla. Kuitenkin aavistanee uhattu hyönteinen vaaran. Se näkee edessään kuvatuksen nousevan pystyyn, koukut ilmassa, taisteluun valmiina; se tuntee olevansa kuoleman kanssa silmätyksin, mutta ei pakene, sillä sillä on vielä aikaa tarpeeksi. Tuo, joka voisi helposti loikata kauas, paeta pihtejä, tuo vahvareisinen hyppyri jää hölmönä paikoilleen, vieläpä hitaasti lähestyykin.
Sanotaan, että pikku linnut herpoutuvat nähdessään käärmeen avoimen kidan, kivettyvät matelijan katseesta ja antautuvat kiinni lentoon kykenemättöminä. Samoin käy hyvin usein heinäsirkallekin jouduttuaan lumoojan eteen. Molemmat koukkuharat tarttuvat siihen, kynnet sen lävistävät, kaksiteräiset sahat sulkeutuvat ja piikit tunkeutuvat sen ruumiiseen. Turhaan onneton vastustaa, sen leuat haukkovat tyhjää, sen koivet epätoivoisesti pieksävät ilmaa. Sen täytyy antautua. Mantis laskee siipensä, sotalippunsa kokoon, ottaa tavallisen asentonsa, ja ateria alkaa.
Kun rukoilija hyökkää nokkasirkan kimppuun, joka ei ole niin vaarallinen vastustaja kuin matkasirkka tai hepokatti, ei sen kummitusasento ole niin kauan kestävä. Usein riittää jo koukkuharojen heitto yksinkin. Se riittää myös hämähäkkimetsästyksellä. Sirkka ottaa hämähäkin poikittain pihteihinsä eikä pelkää sen myrkyllisiä leukoja. Pyydystäessään pieniä heinäsirkkoja, jotka ovat rukoilijan jokapäiväistä ruokaa niin häkissä kuin vapaudessakin, se harvoin käyttää peloituskeinoja, tavallisesti se sieppaa saaliinsa muitta mutkitta, heti kun se on tullut ylettyville.
Jos kiinniotettava eläin voi vakavasti vastustaa, asettuu rukoilijasirkka asentoon, joka pelästyttää ja lumoaa sen, niin että sirkka saa sen varmasti siepatuksi ja koukuillaan keihästetyksi.
Rukoilijasirkan kummallisessa asennossa on siivillä hyvin suuri merkitys. Ne ovat leveät, ulkoreuna vihreä, mutta muutoin värittömät ja läpinäkyvät. Niiden monet suonet kulkevat viuhkamaisesti säteillen pitkittäin siiven tyvestä kärkeen. Toiset, hienommat suonet ovat poikittaisia. Ne leikkaavat edellisiä kohtisuorasti ja muodostavat niiden kanssa verkkomaisia silmukkoja. Uhka-asennossa ovat siivet levällään, pystyyn nostettuina, vieri-vieretysten melkein toisissaan kiinni kuten päiväperhosten siivet perhosten levätessä. Siipien väliin kohoaa äkkiä takaruumiin kiertynyt pää. Takaruumiin hankautumisesta siipisuoniin syntyy se ääni, jota vertasin pelästyneen tarhakäärmeen suhahdukseen. Saman äänen saa aikaan, jos vetää nopeasti sormensa kynttä levitetyn siiven pintaa pitkin.
Rukoilijasirkan pienet, hoikat koiraat tarvitsevat välttämättä siipiä, sillä niiden täytyy paritellakseen kulkea pensaasta toimeen. Niiden siivet ovatkin hyvin kehittyneet ja voivat lennättää eläimen tarpeellisen kauas, s.o. neljä tai viisi askelta. Nuo hennot poikaparat ovat hyvin kohtuullisia ja tyytyvät muutamaan laihaan heinäsirkkaan. Ne eivät käytä naaraan kummitustapoja, jotka niille vaatimattomille metsästäjille ovat tarpeettomia. Sitä vastoin ei aluksi käsitä, miksi munien kypsyessä suunnattomasti turpoavalla naaraalla on siivet. Se kiipeilee ja juoksee, mutta ei koskaan lennä, sillä siihen sen pyylevyys tekee sen liian raskaaksi. Miksi sillä sitten on siivet ja vielä niin tavattoman isot?
Erään toisen lähisukulaisen, värittömän rukoilijasirkan (Ameles decolor Charp.) koiraalla on siivet, mutta paksuruumiisella naaraalla vain siiven tyngät. Ovatko Mantis religiosan siivet tarpeettomat tai tarkoituksettomat? Eipä suinkaan. Mantis pyydystää suuria otuksia, jotka voisivat olla sille vaarallisia, ellei se niitä säikäyttäen lamauttaisi, ja siinä juuri on äkkiä levitetyillä siivillä tärkeä osa. Pieni Ameles ei tarvitse tarttua tämmöiseen sotaviekkauteen, sillä se metsästää vain heikkoja otuksia, hyttysiä ja pieniä sirkkoja.